sunnuntai 10. marraskuuta 2019

Pakkasta, jäätä ja lunta marrasputkessa

Marrasputkessa, juoksua ulkona kuukauden jokaisena päivänä vähintään 25 minuuttia, sinnitellään ja toistaiseksi putki on pitänyt. Viikko sitten Komia Ilkan Polun 35 kilometrin jälkeen pohkeet olivat useamman päivän todella jumissa. Ilman putkea olisi tullut ehdottomasti kaksi tai kolme juoksematonta päivää, mutta nyt lenkille lähdin. Kun pohkeet pikku hiljaa helpottivat, kiristelivät vuorostaan lonkankoukistajat. Kehonhuolto on jäänyt vähemmälle ja selityksiä löytyisi vaikka kuinka. No onneksi päivät ja lenkit eivät ole toistensa kaltaisia ja hyviäkin lenkkejä on tullut mukaan.
3/30
Ehdottomasti parasta tässä alku marraskuussa on ollut pakkanen ja nyt taivaalta satanut lumi. Harmaiden päivien lisäksi aurinko on paistanut ja maisemat ovat olleet todella kauniita. Valitettavasti kännykälläni en saa ikuistettua näkymiä niin kuin ne silmän verkkokalvolle kuvastuu. Pääsääntöisesti lenkit olen päässyt päivän valossa tekemään ja mahdollisuuksien mukaan illalla lasten harrastusten aikana hyödynnän katuvalot keskustassa. 
4/30
Pakkanen aiheutti sen, että päälle oon pukenut yhden kerroksen enemmän vaatetta. Pahimpina vilu päivinä mulla oli kahdet pitkät kalsarit ja kaksi pitkää juoksupaitaa, eikä ollut yhtään liikaa. Myös nastakengät oli heitettävä alle, sen verran liukasta on ollut niin teillä kuin metsässä. Mun Icebugin nastakengät on kyllä enää osanastalliset, kun lähes puolet nastoista on lähtenyt irti. Taidan silti niillä sinnitellä tämän talven ja odotella hyvää tarjousta uusista kengistä. 
5/30
6/30
Paristi on tihkaissut ja rajusti lenkille lähteminen, eikä syy ole ollut fyysinen vaan pään sisäinen. Ei olisi meinannut jaksaa eikä huvittaa. Kuitenkin lyhytkin lenkki on piristänyt ja tehnyt todella hyvän mielen. Niin pienestä se on kiinni. Tällä viikolla loppu viikko on ollut tiukkaa työputkea, yöpainotteista ja nukkuminen päivälläkin on jäänyt vähäiseksi. Lenkit ovat siksi ollut lyhyitä, mutta silti noin puoli tuntia, joten yli minimi tavoitteen. Tällä hetkellä kilometrejä on 112,7.
7/30
8/30
Alkavalla viikolla ohjelmassa on hiihtämistä, tehostettua kehonhuoltoa, tulevien juttujen suunnittelemista, kokoustamista ja tietysti juoksua.
9/30
10/30
Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille ja tänään
HYVÄÄ ISÄNPÄIVÄÄ!

~Eija~

tiistai 5. marraskuuta 2019

Marraskuinen KOMIA Ilkan Polku

Viime viikon perjantaina istuin mukavaa iltaa ystävän luona ja nukkumaan meno venähti lähelle puolta yötä. Viikolle oli kertynyt muutenkin jo kilometrejä ja pari aikaista heräämistä aamuvuoroon tuntui olossa. Lauantai aamulla olisin halunnut kääntää vain kylkeä, kun herätyskello soi, mutta nousin silti ylös. Lopulliset vaatetus ja kenkä viilaukset oli jäänyt aamuun, tai itse asiassa ihan lähdön tuntumaan, sillä otin jokusen vaihtoehdon mukaan, kun hurautin vajaan 10 minuutin ajomatkan Ilmajoen Tuomikylään. Tämän vuoden viimeinen kisastarttini olisi edessä. 
KOMIA Ilkan Polku, Kurikasta Ilmajoelle, 35 kilometriä.
Santavuoren nousussa. Kuva @oskuluoma
Keli oli arvoituksellinen. Pikkuisen plussan puolella, yöllä oli käynyt pakkasen puolella ja vesi/räntäsadetta oli luvattu iltapäivälle. Viikon lenkeillä olin rekisteröinyt hiekkateiden, kallioiden ja pitkospuiden liukkauden. Laittaako jalkaan nastat vai nappulat. Tätä keskustelua kävin useammankin kanssa ja molempia vaihtoehtoja otettiin käyttöön. Mä päädyin nastoihin. En toki vetänyt jalkoihini talvijuoksukenkiäni vaan suunnistuskengät, joilla en ole noin pitkää matkaa koskaan juossut. Pelotti miten jalat kestää ahtaat ja kovahkot kengät, mutta niiden hyväpuoli on keveys ja kastuessaan asettuvat hyvin. Loppujen lopuksi isovarpaat olivat hiukan kovilla, mutta yhden yhtä hiertymää ei tullut, eikä yhden yhtä varvasta mustunut. Edessä ei siis ole kynsien menetyksiä.

Sealskinz-merkkiset sukat olivat pitämässä jalat kuivina, kahdet pitkät trikoot, paksumpi poolopaita ja takki. Käsiin ohuet hanskat ja kaulalle ja päähän tuubihuivit. Juoksuliiviin pakkasin yhden geelin ja smoothien, puoli litraa urheilujuomaa ja puoli litraa vettä. Järjestäjien taholta oli useitakin huoltopisteitä, mutta koen helpompana hörppiä matkalla pysähtymättä. Lopulta tuli juotua hätinä puoli litraa ja geelin väkisin nieleskelin.
Kuva @mattihautalahti
Lähtö tapahtui tutusti, parin viime vuoden tapaan Kurikan Kärrymiehestä, jäistä hiekkatietä pitkin metsään. Tänä vuonna omana toimivana taktiikkana polkujuoksuissa on ollut alussa lähteä hiukan reippaammin ja näin saa sopivan kohdan oma vauhtiselle juoksulle porukassa. Ensimmäiset viisi kilometriä menikin alle viiden minuutin kilometrivauhtia. Viileä ilma, reipas vauhti ja viikon rasitukset tuntui jaloissa. Pohkeita kiristi. Pikku hiljaa ne siitä aukeni, mutta alun hetkellisen naisten johtopaikan annoin suosiolla Assille, joka ohitti mut jossain kolmen kilometrin paikkeilla, muistaakseni. Viime vuonna sain pidettyä voittaja Merjan näköpiirissä reiluun kuuteen kilometriin asti, nyt Assin selän näin vielä puolessa välissäkin matkaa.

Santavuoren nousu oli otettava osittain kävellen ja alamäki varovaisesti. Nastat puri hyvin, enkä edes lyönyt varpaitani minnekään, mutta rämäpäinen rohkeus oli nyt hukassa. Nousu ja lasku teki kuitenkin jaloille hyvää ja ne alkoivat olla ihan tyytyväisiä oloonsa. Yläkroppa tosin ei tykännyt. Heinäkuussä luksoitunut vasen solisluun seutu kipuili. Ehkä juoksuliivi painoi solisluuta tai sitten edellisenä päivänä jumittuneet hartiat aiheuttivat tuntemukset. Joka tapauksessa olin aika jumissa yläkropan kanssa ja kädet olivat jotenkin turrat. Pyörittelin niitä ja tietoisesti yritin rentouttaa hartioita. Aika vaikealta meno tuntui. Kilometrit kuitenkin onneksi taittuivat ja vauhti oli tasoittunut 5:00-5:30 välille.

Tuttuun tapaan ei huvittanut juoda eikä ottaa energiaa. Puolessa välissä pakotin itseni ottamaan geelin. Lopussa vatsa kurni nälkää. Tämä on niin hankala rasti mulle.
Tuomikylässä, maaliin vajaa 5km. Kuva @oskuluoma
Kun aloin lähestyä Tuomikylää, pään sisäinen lukko alkoi aueta. Juoksu alkoi tuntua helpommalta, vaikka ei se vauhdissa mitenkään näkynyt, eikä sykkeissäkään. Pururadalla oli ihania tuttuja kannustamassa, se piristi kovasti -> Kiitos Niina perheineen ja Päivi 😄 
Oli jo niin tuttua polkua, sillä käyn täälä juoksemassa, että oli helppo asettaa välietappeja ja laskea matkan vähenemistä. Toisia juoksijoita näkyi paljon enemmän ja hyvin pääsi tarvittaessa ohi. Laskeskelin myös, että tällä vauhdilla saan parannettua viime vuotista aikaani. Lopulta juoksin maaliin todella hyvillä fiiliksillä ja reittiaikani parani lähes neljällä minuutilla!
Aika oli tänä vuonna 3:04:59
Tulin toiseksi ja voittajalle jäin vain minuutin. Aika lähellä sitten kuitenkin olin.
Maalissa! kuva @komiaflow
Hienot polkujuoksu kekkerit taas oli. Ja porukka oli hienosti löytänyt tapahtuman. Kaikki toimi ja kuvia matkan varrelta ja maalista löytyi paljon. Isommissa juoksutapahtumissa mukana olleena, ei missään muualla ole vastaavan hyvin panostettu siihen, että jokaisesta löytyy edes jonkinlainen juoksukuva. Kuvat ovat ihania muistoja muistomitalien ja -laattojen lisäksi. Esimerkiksi tämän kesän NUTS Ylläs-Pallas kisan valokuvista en löydä itsestäni yhden yhtä juoksukuvaa, vaikka kahden näin kuvan musta ottavan. En tainnut olla edukseni tai jotain muuta mitä jätän nyt tässä sanomatta. Ainakin Ilkan Polulla jaksoin aina hymyillä kun hoksasin kuvaajan puskassa 😁
Iso KIITOS järjestäjille, talkoolaisille ja valokuvaajille!
Komia Ilkan Polku 35km kolmen kärki. Kuva @komiaflow.
Nyt hoidan marrasputken mahdollisimman kevyesti maaliin ja sitten ajatukset ensi vuoteen.

~Eija~

perjantai 1. marraskuuta 2019

Marrasputkeen

Tänä vuonna tähän päivään mennessä oon juossut pikkuisen reipas 1850 kilometriä. Siihen on laskettu niin asfaltilla, pururadalla kuin poluilla juostut kilometrit. Noissa kilometreissä ei kuitenkaan ole mukana suunnistusta, josta tulisi kilometrejä 197 (linnuntietä), ei lenkkeilyä josta tulisi kilometrejä 49 (kävely-juoksu rytmi), eikä kävelykilometrejä joista tulisi 263. Tuossa lukumäärässä on vain juoksut (ottaen huomioon, että joissain polkujuoksukisoissa olen toki myös jokusen kävelyaskeleen ottanut). Tämän vuoden tavoite juosta 2019 kilometriä on erittäin todennäköisesti toteutumassa.
Lampun kanssa näkee poluilla hyvin.
Tämän vuoden yksi tavoite oli myös startata neljässäkymmenessä kilpailussa 40 ikävuoteni kunniaksi. Tämä tavoite on jo toteutunut ja huomenna lauantaina tulee mun tämän vuoden viimeinen kisa, joka on jo 46. Kyseessä on kolmatta kertaa järjestettävä Komia Ilkanpolku. Tapahtuma on niin lähellä meitä, että tottakai sinne mukaan menen. Viime vuosien tapaan matkana 35 kilometriä. Tämän juoksun jälkeen alkaa mun kisatauko, eli laitan pään huilille ja alan rakentamaan vahvaa pohjaa ensi vuoden koitoksiin. Hyppään myös kannustajan ja huoltajan rooliin, kun tyttärien kanssa treenaillaan kohti heidän tavoitteitaan.
Ihana pikku pakkanen ja auringon paiste.
Ja hei, se on ensimmäinen päivä marraskuuta! Se on MARRASPUTKI aika!
Viime vuonna marrasputkessa kilometrejä kertyi 405,6. Nyt en kuitenkaan lähde tekemään kilometri ennätystä, vaan jalkoja ja kroppaa säästäen juoksen vähemmän ahnehtien. Vähintään 25 minuutin juoksu, eli se olisi 5 kilometrin lenkki vähintään per päivä. Ei paha.
Marrasputki 1/30
Tänään juoksin töistä kotiin, 13,75km. Jalat hiukan väsyneet, joten nähtäväksi jää kuinka kulkee huomenna.

~Eija~

maanantai 28. lokakuuta 2019

Suunnistusmaratonia ja putkihiihtoa

Eilen sunnuntaina järjestettiin Jämi suunnistusmaraton 13. kerran. Mulle tämä oli kuitenkin vasta toinen kerta. Ensimmäisen kerran mukana olin vuonna 2017. Kuten silloin, myös tänäkin vuonna pohdin kovasti varusteita, sillä lämpömittari näytti lähes nollaa. Onneksi ei satanut ja räntäsateet oli ennustettu saapuvaksi vasta myöhemmin iltapäivällä. Viikko sitten sm-erikoispitkillä Sipoonkorvessa oli 10 astetta plussaa ja reitillä tarkeni hyvin. Nyt puin extraa ja päälle tuli kahdet juoksutrikoot, normi juoksusukat ja suunnistuskengät, paksumpi poolopaita ja suunnistuspaita sekä päähän seuran panta ja käsiin hanskat. Oli hyvä kokonaisuus, vaikka liukkailla hanskoilla joutuikin karttaa puristamaan normaalia enemmän, sillä seurauksella että vasemman käden kämmen kramppasi maalissa ja tuntuu edelleen.
Jämi suunnistusmaratonin lähtö. Kuva Päivi.
Suunnistusmaratonin erikoisuus on, että kaikki lähtevät yhtäaikaa. Niin kilpa- kuin kuntosarjat, miehet ja naiset sekä nuoret. Reitillä on perhoslenkit, joilla revitään erot jos revitään. Enemmän tämä on mukavaa ja reipasta jolkottelua kangasmaastossa ja samalla suunnistuskauden isompien tapahtumien päätöstä.

Lähdössä oli tiivis tunnelma ja lähtö oli melkoista rynnimistä. Kuitenkin pian porukka hajaantui kentän poikki kohti omia rastejaan. Itsellä meni tovi karttaa pyöritellessä ja lähtökolmiota etsiessä. Sitten vaan loikkien kohti ykköstä. Mäntyisessä kangasmaastossa juostavuus metsän puolellakin on hyvä, eikä varsinaisesti hyödytä kierrellä polkuja pitkin, joten suunnalla vaan. Samalle rastille näytti menevän moni muukin, samaten kakkoselle. Sen jälkeen tuli ensimmäinen perhoslenkki hässäkkä.
Jämin maisemia.
Perhoslenkeillä rastit saattaa toisilla olla eri järjestyksessä kuin itsellä. Yleensä on yksi keskusrasti, jolla käydään useasti leimaamassa. Mä lähdin epähuomiossa keskusrastilta, eli silloin kolmannelta rastiltani vitos rastilleni. Mäelle noustuani hoksasin virheeni ja sitten tuhatta ja sataa korjaus liike kohti neloselle. Kyllä otti päähän, mutta onneksi rastivälit olivat lyhyet, eikä tämä virhe näy väliajoissa. Muuten rastit löytyivät hyvin ja viimeisen kerran kokoontumisrastilta lähdettiin suolle. 
Ekat perhoslenkit.
Oli jotenkin typertynyt olo, sillä en ollut yhtään odottanut tällaista kunnon suopätkää tähän maastoon. Mutta yli vaan oli rämmittävä. Suon jälkeen kymppi rastia tuli hiukan koukattua liikaa oikelta, mutta ei paha virhe. Seuraavan suovälin koukkasin selvemmin oikealta tielle ja se oli oikein hyvä ratkaisu. Vielä oli toinen perhoslenkki sykermä ja sitten takaisin kohti perinteistä Jämin kangasmaastoa. Tavoite oli pysyä suunnassa ja kartalla niin polkujen kuin käyrien kanssa ja siinä melko hyvin onnistuin maaliin asti. Vaikka tarkoituksella olin mennyt koko reitin kunnolla vauhtia pitäen, riitti energiaa vielä lopussa pistää tossua toisen eteen ja pitkällä loppusuoralla napsin useamman selän. 
Suunnistuskausi paketissa.
D40-sarjan matka linnuntietä oli 12,5km ja mun kellon mukaan matkaa tuli 13,8km.
Aika oli 1:20:42. Sarjani voitto ja kotiin tuomisina paikallisia tuotteita, nam.
Palkinto.
Olin matkassa Ninnin kanssa ja olin ehdottanut, että mentäisiin vielä suunnistamisen jälkeen Jämin hiihtoputkeen hiihtämään. Ninni oli heti valmis, jes. Kotona aamulla ennen lähtöä heitin luistelusuksieni pohjiin pikaluistoa ja kaivoin monot kaapin perältä. Tämä valmistautuminen saisi riittää. Ja olipa kivaa, vaikka latu oli kaikkea muuta kuin hyvässä kunnossa. Tunnin hiihtelyn sijaan hiihdimme lähes kaksi tuntia ja ai että tuntui hartioissa, käsivarsissa ja pakaroissa. Myöhemmin myös nivuset ja jalkapohjat ilmoittelivat treenin olleen kaikkea muuta kuin palauttava, mutta erittäin hyvä. Hiihtokausi siis avattu. Toivottavasti pian myös kotimaisemissa luonnon lumilla.
Jämin putkessa hiihtokausi avattu. Kuva Ninni.
On aika pestä suunnistuskengät, joista ei ehkä enää ole ensi kaudeksi mulle kaveria, mutta onneksi uudet jo odottavat kaapissa. Tämän kauden suunnistukset olivat tässä, jos ei nyt sitten jotain ihmeellistä putkahda eteen. Oli aika mahtava suunnistusvuosi. Paljon onnistumisia ja oppimisen paikkoja. Kiitos.

~Eija~

maanantai 21. lokakuuta 2019

Sipoonkorvessa suunnistusta

Lapsilla oli viime viikolla odotettu syysloma ja heillä oli jos jonkinmoista ohjelmaa. Itse olin alkuviikon tiiviisti töissä ja loppu viikosta vapaalla. Perjantaina tein lasten ja ystäväperheen kanssa retken Uumajaan. Mukava reissu oli ja onneksi pääsi yöksi omaan sänkyyn nukkumaan, vaikka myöhälle se meni. Lauantai aamulla aloin pakkaamaan laukkuja uudestaan ja sen jälkeen piipahdin vielä Ylistarossa, jossa oli kevään juoksutapahtuman järjestelyiden tiimoilta tapaaminen. Kerron tästä tapahtumasta myöhemmin - pysykää ehdottomasti kuulolla 😊! Sitten nopsasti lounas suuhun ja lapset kimpsuineen kampsuineen autoon ja nenät kohti Etelä-Suomea. Loman päätökseksi oli vielä reissu ystävien luokse Klaukkalaan, jossa lapsilla olisi kavereita ja kummivanhempien seuraa ja minä pääsisin sunnuntaina Sipoonkorpeen suunnistamaan. Kaikille siis kivaa! Kiitos sinne Klaukkalaan!
Kisakeskuksessa.
Tämän vuoden viimeiset suunnistuksen SM-kisat olivat perinteiseen tapaan erikoispitkät. Viime vuonna myös olin erikoispitkillä Liisan kanssa ja nytkin me samat naamat siellä puhkuttiin innostuksesta. Keli oli kovin harmaa ja sadettakin oli iltapäivälle luvattu, mutta vasta ajellessani takaisin Klaukkalaan alkoi satelemaan. Lämpötila oli vajaa 10 astetta, eikä tuullut yhtään. Oikeastaan todella passeli keli.

Kisakeskuksena toimi Hakunilan urheilupuisto Sipoossa. Näissä maisemissa on järjestetty Jukolan viesti 2012. Teloin silloin polveni toiseksi viimeisellä rastilla ja sen kanssa linkutin pari viikkoa ennenkuin se alkoi antamaan periksi. Mulla on näemmä jo vuosien ajan ollut taipumus koheltaa näiden polvieni kanssa 😏 Lisäksi olen kerran osallistunut Extreme Runille, vuonna 2015 Marjutin kanssa ja se oli juuri täällä. Tuosta reissusta päällimmäisenä on jäänyt mieleen kammottava Vantaan joen ylitys uiden/räpiköiden. Tuon jälkeen ei mua ole kyseessä olevalle tai samankaltaisille juoksuille saatu. Karsea muisto siitä liejuisesta vedestä, hyh! Muuten olikin sitten oikein mukava reissu 😄

Nyt kuitenkin oli luvassa erikoispitkää suunnistusta yhdellä Etelä-Suomen suosituimmista ulkoilureiteistä. D40-sarjan matkan pituus linnuntietä oli 12,4 kilometriä. Vertailuna kerrottakoon, että miesten pääsarjan matka oli 24,8 kilometriä ja naisten pääsarjalla 18,2 kilometriä. Ne on todella pitkiä ratoja suunnistuksessa. Miesten pääsarjan voittajalla meni aikaa yli kaksi ja puoli tuntia ja sarjan viimeinen hyväksytysti maaliin tullut käytti aikaa viisi tuntia. Naisten sarjan voittajalla meni 10 minuuttia yli kaksi tuntia. Nämä vain havainnollistamaan, että vaikka suunnistuksessa mennään lujaa metsässä, eivät kilometriajat ole yhtään verrannollisia maantiejuoksuun. Eikä reittiä koskaan mennä linnuntietä, vaan aina tulee enemmän tai vähemmän kiertoa.
A2 kokoinen kartta. Mun hanska havainnollistamana kartan kokoa.
Lähtöön oli vajaa kaksi kilometriä matkaa ja siinä ehti mukavasti lämmetä. Pääsarjoilla ja nuorten sarjoilla oli yhteislähdöt ja radalla perhoslenkit hajottamaan porukkaa. Meillä muilla oli väliaikalähdöt. Yllättävän vähän jännitti, olo oli rauhallinen. Metsässä menisi tovi. Kartta oli kuin lakana, A2-kokoinen. Haasteellinen taitella pienemmäksi aina rastiväli kerrallaan. Heti ykköselle oli pitkä väli, mutta enpä muuta odottanutkaan, sillä meillä oli vain 12 rastia. Mäki ylös ja polkuja mutkitellen matkaan. Kone lähti hyvin käyntiin, mutta heti jo ensimmäisellä rastivälillä huomasi, että joitain pienempiä polkuja on haastavaa havaita paljon kuljetulla ja syksyn lehtien peittämässä maastossa. Rastia lähestyessä tuttuun tapaan pientä epäröintiä ja hiukan kaarsin oikealta rastille. Seuraava oli lyhyempi väli ja se meni hyvin. Kolmoselle taas pitkä väli. Alkuun tein huonon reitin valinnan liikaa vasemmalta, kun suorempaa oikealta olisi ollut parempi. Sitten polkujolkottelua, enkä ollut tarpeeksi tarkkana. Polkuverkosto oli hiukan sekava ja ajauduinkin suoraan kalliolle, vaikka tarkoitus oli kaartaa vasemmalle tiheikön keskellä olevalle polulle ja nousta rastille jyrkänteiden jälkeen. Tajusin nousseeni kalliolle, mutta en ollut ihan varma missä kohdassa olin. Kompassilla varmistusta ja ikämiesten rastilla varmistin paikan. Oma rasti olikin sitten siinä ihan lähellä, 
Lähestyminen kolmoselle meni oikealta kalliolta.
Matka jatkui polkuja pitkin. Oli haasteellista tehdä reitinvalintoja, kun rastivälit olivat kovin pitkät. Metsän puolellakin juoksu oli melko helppoa, eikä omalle kohdalle osuneet muutamat tiheiköt olleet kovin pahoja. Nyrjäytin vasemman nilkkani alkupuoliskolla kahteen kertaan ja vaikka yleensä tunne nilkassa helpottaa nopeasti, nyt se jäikin toisen nyrjähdyksen jälkeen juilimaan. Jalan kasteleminen kylmässä suon tai ojan vedessä auttoi hyvin. Juosta onneksi pystyin.
4-5 rastiväli.
Väliaikojen mukaan toinen selvästi mun huono rastiväli oli neloselta vitoselle. Vaihtoehtoina oli kierto oikealta tai vasemmalta. Vasemmalta kaartavan reitin huonona puolena pidin sitä, että aluksi olisi pitänyt juosta metsän poikki. Lähdin siis oikealta. Kuitenkin tuo vasemman puolen reitti taisi olla hiukan nopeampi. Loput rastit menikin ihan hyvin. Mitä nyt rastilta 10 olisi voinut valita suoremman polkureitin, mutta pelkäsin meneväni niissä pian sekaisin, jotenkin varmempi tiekierto. Ei mitään ihmeellistä pyörimistä. Polkujolkottelu jatkui ja jatkui. Jotenkin jo aavistin, että jotkut eivät tällaisesta tykkää, vaan haluavat suunnistuskisoissa suunnistusta, polkujolkottelu ei siihen oikein sovi. Olen osittain samaa mieltä, mutta henkilökohtaisesti mulle sopii myös polkupätkät. Vaikka olen koko ikäni suunnistanut, on mulla huono maltti suunnistaa tarkasti. Jalat meinaa viedä ja suunnistus jää jalkoihin, ei meinaa ehtiä pysyä kartalla 😆 Mutta mä opettelen koko ajan. 
Maalissa!
Sanotaan, että suunnistuskisaa ei voiteta ensimmäisellä rastivälillä ja nyt omakohtaisesti voin allekirjoittaa tämän ja samalla alleviivata, että loppusuoralla kuitenkin vielä ratkaistaan sijoja. Viimeisellä rastilla olin sarjassani 12., mutta lopulta maalissa 10. 😁 Jaksoinkin koko matkan todella hyvin, yksi pykälä rauhallisemmalla vauhdilla menin, juuri sen vuoksi että ehtisin suunnistamaan. Joten loppusuoralla oli hyvin vielä ernergiaa ja nappasin edes yhden kärkiajan tähänkin kisaan.

Ja siis tavoitteeseen pääsin sijoittumalla kymppisakkiin! Aikaa kului 1:51:19 ja oman kellon gepsi näytti mun jolkotelleen polkuja 15,36 kilometriä. Eli sen mukaan olisi tullut sellaiset 3 kilometriä linnuntiestä kiertoa. Mahdollisesti pitää paikkansa.
Latasin jälleen kelloni tallentaman reitin kisasivujen reittihärveliin. Sinne pääsee tästä. Valitsette sarjan D40 ja mun nimen. Sitten lataa animaatio ja start/alkaa. Pallukan vauhtia saa nopeutettua nopeus+ painikkeesta. Alussa näyttää kuin olisin mennyt polun sivussa, mutta kyllä polulla olen juossut.
Gps-seuranta screeni.
Kisat oli hyvin järjestetty ja tykkäsin kyllä radastakin. Oli hienoja kallioita ja polkuja korvessa. Juomapisteitä oli ripoteltu metsään tiheästi, mutta itse en yhdessäkään pysähtynyt. Screeni kilpailukeskuksessa gps-seuranta pallukoiden seurantaan oli kiva, vaikka en sitä kuin hetken ehtinyt katsoa. Tällainen maalainen myös löysi kisakeskukseen kehä III:lta ja poiskin sieltä. Olen aika ylpeä itsestäni. On hienoa voida osallistua tällaisiin kisoihin yhdessä Suomen huippujen kanssa. Hieno laji etten sanoisi 😊

Nyt on pakko pari päivää hiukan huiloottaa vasenta nilkkaa, sillä nyrjähdys tuntuu edelleen. Mitään mustelmaa tai merkittävää turvotusta ei onneksi ole. Kuitenkin tälle viikolle on suunnitelmissa polkujuoksua ja viikonloppuna kauden päätös suunnistuskisat Jämillä.

Mukavaa viikkoa kaikille!

~Eija~

sunnuntai 13. lokakuuta 2019

Viikon palauttelut

Se on ollut ihana lepoviikko. Kun hetkellisesti jättää niin sanotusti aisat maahan, erityisesti pään sisällä, huomaa kuinka paljon sitä määrä- tai tehoviikoilla puristaakin itsestänsä irti. Alku viikosta tein rauhallista lenkkiä kävellen, muuta en Kolilla ultramatkalla kipeytyneillä jalan lihaksilla olisi pystynytkään tekemään. Mulla oli toki lupa itseltäni ihan vaikka vaan makoilla sohvalla, mutta upea syyskeli veti puoleensa. Uskon vahvasti, että sopiva kevyt liikkuminen palauttaa paljon paremmin kuin sohvalla rötväily ja jos vielä saa ystävän seuraksi, hoituu myös sosiaalinen palautuminen.
Syksyn väriloistoa.
Alkuviikon yövuorot menivät odotettua "kivuttomammin" ja jaksoin suht pirteänä töissä ja kotona uni maistui. Myös ruoka on maistunut. Söisin niin kunnon ruokaa kuin herkkuja vaikka kuinka ja tämä sama nälkäilmiö on näkynyt joka ultran jälkeen. Kolin 65 kilsan yökisan jälkeen Garmin näytti mun kuluttaneen 2700kcal. En tiedä kuinka hyvin pitää paikkansa, mutta tämän loppumattomalta tuntuvaan ruokahaluun se sopisi. 
Tyttären kanssa poluilla.
Torstaina, viidentenä päivänä ultran jälkeen kävin juoksemassa. Tarkoitus oli tehdä ihan kevyt, rauhallinen lenkki. Lopulta ei ollut yllätys, että jalat painoivat kuin lyijy ja sykkeet pompsahti 5-10 pykälää korkeammalle. Huhhuh, kun tuntui ilkeältä, mutta en vaipunut epätoivoon ja seuraavana päivänä lähdin juoksemaan uudelleen. Askel olikin jo parempi ja mieli koheni. 
Jalat kastui.
Eilen lauantaina sain lenkkikaveriksi tyttäreni, 9 vuotta. Valitsimme syksyisen kauniit polut ja rallattelimme 5 kilometriä. Tyttärellä oli kovastikin menohaluja ja mä rauhoittelin vauhtia. Tätä lupaavaa juoksijatyttöä en halua läkähdyttää ja väsyttää päättömällä ravaamisella. Mutta on se ihanaa, kun oma lapsi haluaa äidin kanssa juoksemaan. Sydän on pakahtua. Meillä on tyttären kanssa yhteinen juoksusuunnitelma ja -tavoite, jossa mä olen kannustajan ja jarruttelijan roolissa, kumpaa nyt kulloinkin tarvitaan.

Tälle sunnuntaille oli luvattu vesisadetta, joten siirsimme suunnitellun perheretken tuonnemmaksi. Aamulla kuitenkin oli ihan pouta. Vielä tunnin päästäkin oli poutaa ja aurinko jopa yritti pilkistellä. Ei tietoakaan vesisateesta. Enää ei ehditty retkelle ennen mun iltavuoroa, mutta semipitkiksen ehdin käydä loikkimassa. Keli oli aivan mahtava, jalat pelitti ja fiilis oli huippu. Noin vaan viikon rauhallinen palauttelu tuotti tulosta ja voisin sanoa olevani viikossa lähes palautunut ultran fyysisestä rasituksesta. Kehoahuoltavia toimia jatkan, siis venyttelyjä ja rullailua, vaikka kroppa ei erityisemmin oirehdikaan, mutta en anna sen alkaa oirehtimaankaan.
Sunnuntaipitkis.
Oli juoksu sitten pitempi tai lyhempi, mutta jos se on vaatinut erityistä keskittymistä niin ennen kuin suorituksen aikana, on silloin palauduttava myös psyykkisesti. Ensimmäiset päivät juoksun jälkeen pomppii kuin kuplassa, euforisessa fiiliksessä. On hurjan väsynyt, nälkäinen ja kroppa on kipeä. Ihmeellisen kierolla tavalla siitä olosta nauttii ja vain nauraa kun ei pääse portaita kulkemaan alaspäin tai vessanpytyltä ylös nouseminen on mahdotonta ilman tukea. Kun konkreettiset fyysiset oireet helpottavat, ajatus kirkastuu ja tulee tietoisemmaksi mitä just tuli tehtyä. Silmissä vilahtelee hetkiä, kokonaisuutta voi olla vaikea punoa yhteen, mutta sen kaiken muistaa kokeneensa. Kisaraportti blogiin, läheisten kanssa jutteleminen ja pään sisäinen analysointi helpottavat suorituksen läpi käyntiä. Joitain hetkiä ja ajatuksia unohtaa ikiajoiksi ja jotkin asiat palaavat pätkittäin mieleen. Jokaisesta reissusta joka tapauksessa oppii jotain. Minä opin Kolin pimeässä metsässä hetkessä olemista. En ole siinä mestari, mutta olen iloinen, että hetkittäin siinä onnistuin. Välillä kun energiat laski, laski myös fiilis. Silloin siirsin ajatukset muutaman kymmenen minuutin päähän, kun energiat taas imeytyvät ja alkavat vaikuttamaan. Näin pääsi pahimman yli ja taas tiesi, että homma toimii ja loppuun asti mennään. Koen olevani taas vahvempi, vaikka tavoitteisiin joita itselleni olen asettanut, on vielä matkaa.

Tälle vuodelle on vielä kaksi tai kolme kisaa kalenterissa, vaikka 40 kilpailun vuositavoite on jo aikaa sitten saavutettu. Nyt vähän niin kuin laskettelen kohti ylimenokautta, rentoa marrasputkea ja vapautan pääkoppani kisojen aiheuttamasta paineesta. Mutta ennen huilia, ne pari starttia vielä.

~Eija~

tiistai 8. lokakuuta 2019

VM 65 yö

Vaarojen maraton, tuo Suomen legendaarisin ja ensimmäisiä järjestettyjä polkujuoksukisoja kisattiin taas viime viikonloppuna Kolilla. Maasto kokemusta vaaroilla olen hakenut vuonna 2017 42,5 kilometrillä flunssa toipilaana ja vuonna 2018 65 kilometrillä päivällä, joka oli silloin uusi matka. Vaarat eivät ole vielä koskaan pettäneet, eivätkä tehneet sitä tänäkään vuonna.

Matka vaihtoehtoja oli taas useita. Perjantai illalla klo.20 lähtivät 130 kilometrin juoksijat ja klo.22 65 kilometrin yö-sarja, minä siellä mukana. Lauantaina aamulla klo.07 lähtivät 65 kilometrin päivä-sarja ja 42,5 kilometrin retki-sarja ja vielä myöhemmin kilpa-sarja sekä 14 kilometrin sarja.
65 yö juostiin ensimmäisen kerran ja valitsin tämän sen vuoksi, että halusin kokeilla miltä se tuntuu pimeässä yössä, vaikeassa maastossa. Haave olisi joskus selvitä 130 kilometrin matkalta, joka on kaksi kertaa tuo 65 kilometrin lenkki. Tänä vuonna ei ollut vielä sen aika, mutta ehkä ensi vuonna.
Varusteiden tarkistus.
Meidän tuttu porukkamme, Niina, Harri, Tero ja minä saavuimme Kolille torstai illalla. Mökin olemme vuokranneet joka vuosi samalta taholta ja nytkin kaikki toimi moitteetta. Teimme olomme kotoisiksi; villasukat jalkaan ja rentoa oleilua. Miehet lähtivät perjantai aamusta räntäsateeseen kalaan ja me naiset nukuttiin ilman herätyskelloa niin pitkään kuin nukutti. Ja mehän nukuimme!

Perjantain ohjelmassa oli varusteiden tsekkaus ja pakkaaminen, kevyt lenkki, syömistä ja päiväunet. Vaikka vettä, räntää ja lunta vihmoi pohjoisen tuulen kanssa, oli tunnelmat hyvät. Muistin viime vuonna huokailleeni osaaottavana heille, jotka joutuivat lähtemään taipaleelleen sateessa yönselkään, niin nyt tuo sama kohtalo ei tuntunut hetkauttavan mua mitenkään. Päin vastoin odotin starttia malttamattomana. Kaikki suunnitelmat olivat selvät. Treenit oli tehty, kroppa pidetty toiminta kunnossa parhaalla mahdollisella tavalla, vaatetus ja muu varustus mietitty sekä kello ja kännykkä ladattu. Homma oli enää toteutuksesta kiinni.
Juoksuliivi pakattua ja karttaa tutkittu.
Mieheni heitti mut lähtöpaikalle hotelli Kolin parkkikselle. Vein varustepussin teltalle ja siirryin vielä lämpöisiin sisätiloihin. Jokunen muukin siellä istui. Tunnelma oli hiljainen ja odottava. Noin varttia vaille kymmenen lähdin ulos ja siirryin lähtöpaikalle, jossa toimitsijat nostattivat tunnelmaa. Paikalla oli noin 70 juoksijaa. Lamput pyydettiin laittamaan päälle ja siirtymään lähemmäs lähtövaatetta. Viisi, neljä, kolme, kaksi, yksi - hyvää matkaa!
Lähdön tunnelmaa. (kuva @Aapo.laiho)
Suunnitelma oli pitää alussa reipahkoa vauhtia, sillä mielestäni alku on helpohkoa, Mäkrän nousua lukuunottamatta. Eniten jännitin sitä, pysynkö reitillä ja joudunko juoksemaan kuinka yksin. Päivän valossa yksin juokseminen on mulle mieleistä, mutta pimeydessä toivoin saavani seuraa. Oma paikka letkassa löytyi nopeasti ja sitten sitä mentiin. Edessä ja takana oli porukkaa ja vauhti tuntui sopivalta. Jokunen vielä ohitti tai tuli ohitetuksi, mutta oma paikka vakiintui. Lampun valoteho oli himmeimmällä, mutta se valaisi tarpeeksi. Jalassa oli luotto Inovit, mutta edellisenä päivänä satanut ensilumi teki polut todella liukkaiksi ja mietin olisiko nastat ollut osuvampi valinta kengiksi. Nyt kuitenkin mentiin näillä, kieli keskellä suuta ja jyrkät alamäet yhtä vaihdetta hitaammalla. Normaalista poiketen en halunnut vetäjän paikalle, vaan pysyttelin koko ajan jonkun takana. Näin oli helpompi seurata minne reitti seuraavaksi suuntaa ja suurin osa keskittymisestä sai kohdistaa metrin päähän maahan.
Ennen 19 kilometrissä olevaa vesistön ylitystä kanssani yötä taittamaan oli jäänyt Marco. Takanamme juossut mies oli jäänyt jossain kohdassa kauemmas taakse. Annoin Marcon vetää pientä letkaamme, sillä hänen vauhtinsa oli juuri sopiva. Pääosin askelsimme täyden hiljaisuuden vallitessa, harvakseltaan vaihdoimme jonkun sanasen, mutta muuten olimme keskittyneen hiljaa. Vesistön ylitys viilensi jalkoja, jalkapohjia jopa palelsi palan matkaa, mutta jo seuraava nousu vilkasti verenkierron ja lämpö palasi. Välillä sade sakeni ja hetken päästä ei sadetta edes huomannut. Korkeammilla vaaroilla oli useampi sentti lunta, kun alhaalla oli ihan normi rapainen syksy.

Eteläinen, noin 20 kilometrin lenkki oli edessä. Se oli yhtä kamala kuin viime vuodelta muistinkin. Vauhtimme hidastui merkittävästi. Mutaisia juurakoita, märkiä kiviä ja kallioita sekä jyrkkiä nousuja ja laskuja. Varpaat iskeytyivät kiviin, kenkä luiskahti kalliota pitkin ja tasapaino oli mennä. Kahdesti kaaduin, mutta pehmeästi ottaen vasemmalla kädellä tukea. Ei vammoja. Vaivuin jonekin toiseen maailmaan, kun askelsin eteenpäin, välillä juoksuaskelia ja sitten taas kävelyaskelia ottaen. Tuijotin Marcon kantapäitä ja huomasin, että hänen kengännauhansa aukesivat ainakin kolme kertaa. Hetkittäin inhosin tuota etelän lenkkiä ja toivoin, että se päättyisi jo. Muistin, miten inhosin sitä vuosi sittenkin, kun taivalsin sitä yksin. Nyt en päästäisi Marcoa karkaamaan, sillä yksin en tänne jäisi.

Ranteessani oli Ylläkseltä voittamani Garmin Instinct ja siitä seurasin kilometrien kertymistä. Tuolla eteläpään lenkillä kilometrit täyttyivät hitaasti, mutta lopulta pääsimme Kiviniemen huoltoon ja matkaa takana oli 39 kilometriä. Täytin toisen lötköpulloistani ja nappasin talkoolaiselta Buranan ihan varoiksi. Lihassärkyä oli reisissä ja pohkeissa. Oikea lonkankoukistaja oli hiukan kipeä ja herkällä korvalla kuulostelin molempia polviani, niin trauma- kuin juoksijanpolvipolveani. Ei kuitenkaan mitään merkittävää tuntemusta niissä.
Oli pakko käydä nurkan takana puskapissalla. Rakko oli niin täynnä, että alavatsaa aivan nipisteli. Tästä johtuen juokseminen oli välillä, erityisesti alamäissä ollut todella kivuliasta. Mutta kyllä helpotti. Olisi pitänyt käydä jo aikaisemmin, mutta pelkäsin Marcon silloin menevän menojaan. Sanattomasta sopimuksesta kuitenkin jatkoimme aina matkaa yhdessä, tai minä nopean huollon tehtyäni jatkoin jo matkaani ja huikkasin Marcolle, että ottaa mut sitten kiinni. Aina hän mut onneksi kiinni sai.
kuva @Aapo.laiho
Lähdettiin kohti Ryläystä. Erityisesti tässä muistin ystävieni kanssa viime syksynä tekemäni retken Kolille, kun ilta alkoi lähestyä ja meillä oli vielä matkaa taitettavana. Silloin oikaistiin metsän poikki Ryläykselle, mutta nyt pääsin oikeaa reittiä. Nousu Ryläykselle ei edellisinäkään vuosina ole ollut mikään erityisen rankka, eikä se ollut sitä tänäkään vuonna. Yhtäkkiä vaan olimme huipulla. Kun ystävien kanssa kiiruhdimme Ryläykseltä alas pimeän laskeutumista karkuun, niin nytkin Marcon kanssa saatiin lisää vauhtia menoon. Pääsimme tielle ja se oli pienten tuuletusten paikka. Pahimmat oli takana ja parempaa juoksualustaa oli edessä.

Varsinaisesti ei väsyttänyt, mutta nälkä hiipi uudestaan ja uudestaan sisuskaluihin. Alas oli jo mennyt banaania, mustikkakeittoa, geelejä, energiakarkkeja ja smoothie. Ei tehnyt oikein mitään mieli, mutta nälkä oli. Hörpin urheilujuomaa ja vettä. Päätin vetää näillä loppu matkan. Ja viime vuodesta viisastuneena tiesin, että viimeiset 10 kilometriä voivat tuntua vielä uskomattoman pitkiltä, joten ihan vaan askel ja kilometri kerrallaan. Ja taittuihan se matka! Kohta oltiin viimeisessä nousussa ja ei kun ylös vaan. Marco tikkasi sauvoilla ja mä tulin perässä. Luulin, että tässä simahdan, mutta mitä vielä, nousu oli Vaarojen Maraton kokemuksieni helpoin. Viimeiselle sadalle metrille heitin juoksuksi ja yritin saada juoksukaverini mukaan, mutta hän jatkoi kävellen. Maaliin tulin hyvävoimaisena ajassa 9:40, eli vajaa tunti hitaammin kuin viime vuonna päivän valossa.
Maalissa.
Mies oli vastassa maalissa, joten nopeat "I did it"-kuvat ja sitten autoon ja mökille. Siellä heti märät vaateet pois päältä ja kuumaan suihkuun. Söin aamupalan, annoin tsemppi halin Niinalle hänen juoksuunsa ja painuin nukkumaan. Parisen tuntia kai sain nukuttua, mutta sitten huono olo herätti. Kauhea nälkä! Lisää ruokaa ja sitten alettiin seurailemaan koska Niina lähtee satamasta loppu nousuun. Olimme sopineet, että sitten lähdemme kisakeskukseen ja porukalla syömään. Onneksi ruoka alkoikin jo hyvin maistumaan ja valvotusta yöstä oli vain lievä päänsärky muistona.
I did it! 
Voitin 65km yön naisten sarjan. Palkintojen jako tosin oli hiukan kökkö. Sillä siinä syödessämme yhtäkkiä alettiin huonosti kuuluvalla kuulutuksella jakaa meidän sarjan palkintoja. En oikein ymmärtänyt mitä tapahtuu, sillä olin käsittänyt palkintojen jaon olevan illalla. Harmitti ettei muut palkittavat naiset olleet paikalla, olivat ehkä nukkumassa, mutta olisi ollut kiva tavata. Nyt kävin yksin pokkaamassa palkinnot, jotka kyllä olivat jälleen loistavat. Juuri olin pähkäillyt, että tarvitsisin uudet polkujuoksukengät, niin nyt sain La Sportivan menopelit. Lisäksi nyt mulla olisi sykemittarit molempiin ranteisiin ja nilkkoihin, sillä mukaan lähti myös Garminin Instinct, sama jollainen oli mulla matkallakin mukana. No nyt myynnissä olisi niin Garmin Vivosport, kuin toinen Garmin Instincteistä. Voin suositella molempia 😊

Se pitää myös mainita, että vaikka nyt sain sylin täydeltä palkintoja, toivoisin edelleen, että Vaarojen maratonillakin jaettaisiin kaikille osallituville jonkinlainen muistomitali tai muusellainen. Tänä vuonna ei saatu edes tuubihuivia tai pipoa, joka viime vuonna saatiin. Muistoihin toki jäi rikastuttava kokemus, kaunis numerolappo ja ilo olla osa tätä hullua menoa.
Palkinnot.
Lauantaina päivällä edellis yön räntäsade oli valkeana muistona maassa. Näkymät Ukko- ja Akka-Kolilta olivat upeat. Kevyt kävelylenkki teki väsyneelle kropalle hyvää. Oli mukava käydä kannustamassa muiden matkojen juoksijoita. 130 kilometrin matkalaisten menoa seurasin mietteliäänä. Siellä eteläpään lenkillä, pimeässä yössä ajattelin, että mun ei mikään pakko ole tänne tulla kahdesti. Jopa ajatus koko 130 kilometrin taivaltamisesta kuulosti ihan tyhmältä ja turhalta. Mutta noiden sitkeiden naisten ja miesten menoa seuratessa ymmärsin, että mä kuitenkin haluaisin olla yksi noista sitkeistä. Sillä hetkellä hankinta listalle kirjautui sauvat, sen verran monta kilometriä Marcon tikuttamista seurasin, että niistä on pakko olla apua. To do-listalle kirjautui pitkät lenkit, mäkitreenit ja se että opettelen syömään (opinkohan ikinä).
Maisema Ukko-Kolilta.
Kiitos Koli, Vaarojen Maraton-organisaatio, kanssajuoksijat (erityisesti Marco), meidän oma porukka ja kotijoukot 😊

~Eija~