Lisää kevät sprinttiä

Palautuminen viime lauantain puolimaratonilta oli vielä pahasti kesken, kun jo sunnuntaina oli edessä kaksi uutta starttia - toki paljon lyhyemmille matkoille. Seinäjoella nimittäin järjestettiin suunnistuksen kansalliset kisat, tuplasprintit. Lähtö aamupäivällä ja toinen iltapäivällä. Aamulla sängystä ylös noustessa huomasin oikean jalkapohjan ulkosyrjän ottaneen kovasta asfaltti juoksusta nokkiinsa ja se oli askeltaessa kipeä ja hiukan turvoksissa. Kengät jalassa oli sama tuntemus, mutta kävellä pystyi silti ihan normaalisti. Lisäksi etureisissä oli lihasarkuutta ja lievä huono olo oli päällä. Onneksi ulkona oli lauantaita viileämpää, sillä toinen kuuma kisapäivä ei ollut toiveissa. Toki kaksi takkia päällekkäin ja tuplahousut jalassa, ei sekään ihan kivaa ollut.

Viimeinen rasti ja maalisuora Seinäjoen keskuskentällä.

Meidän perheestä kisaamaan lähti kaikki naiset ja kuopukselle tämä oli ihan ensimmäinen suunnistuskilpailu, toki saattaja sarjassa sillä mies lähti turvaksi perään juoksemaan. On hienoa, että pienimmillä suunnistajilla on mahdollisuus myös osallistua, mutta jos uskallus ei vielä riitä yksin menemään, saa ottaa jonkun tutun mukaan. Periaatteessa lapsi itse suunnistaa ja tekee reitinvalinnat ja saattaja vain seuraa, mutta ei ole kiellettyä yhdessä katsoa karttaa ja tuumia ratkaisuja. 

Meidän 9-vuotiaalle tämä oli neljäs kerta oikeaa suunnistusta ilman siimaa ja pari kertaa oli tullut hetkellinen hätä minkä rakennuksen nurkalla ollaan. Kiitokset kaikille jotka auttoivat pieniä lapsia.

Itse tykkään sprintti suunnistuksesta sen sähäkyyden vuoksi. Ratkaisut pitäisi osata tehdä nopeasti, ehtiä ja pystyä lukea karttaa kovassa vauhdissa sekä olla ajatuksissa aina kymmenen askelta edellä. Niin ja muistaa ne kielletyt alueet, sillä muuten hyväkin suoritus hylätään. Koen pikku hiljaa oppineeni nuo kielletyt alueet, mutta siltikin tulee joitain kohtia kierrettyä varmuuden vuoksi, kun ei ole varma. Sprintissä kartta ja sen merkit ovat osa niin erilaisia kuin metsäsuunnistuksessa, että voi puhua kahdesta ihan eri lajista. Sprintti on yleistymässä, enkä pidä sitä yhtään pahana.

Kohta lähtö kaksi.

Aamupäivän kisa ja reitti oli melko simppeliä, vaikka kahdesti piti pysähtyä ihan paikalleen kun arvoin reitinvalintaa ja toisessa piti tiirata karttaa ja varmistaa saako yhdestä kohdasta mennä. Alkaa tuo ikänäkö vaikuttamaan, että kovassa vauhdissa en meinaa kartasta kaikkea nähdä ja sprintti kartassa osa koloista voi olla niin pieniä, että ei vaan meinaa erottaa. Juoksu kuitenkin kulki mukavasti, kartalla pysyin koko ajan ja 2 kilometrin (linnuntietä) matkan ajaksi tuli tasan 10 minuuttia. Sarjan voitto.

Aamupäivän karttapala.

Tällaisten kahden kisan päivien inhottavin juttu on pitkältä tuntuva odotus seuraavaan starttiin. Tuossa välissä ehtii hyvin syödä, verrytellä, jutella tuttujen kanssa ja tehdä ostoksia Suunnistajankaupassa, mutta kyllä odottavan aika taas vaan oli niin pitkä. Kun sitten vihdoin taas pääsi kaduille ja puistoon, niin sitten sitä mentiin. Päiväkin oli jo aamusta lämmennyt sopivaksi, mutta ei liian kuumaksi. Silti pitkähihaisella paidalla jatkettiin.

Melko selkeitä reitinvalintoja jälleen ja rauhalliset rastilta lähdöt takasi sen ettei rasti väleillä tarvinnut pysähdellä tarkistamaan reittiä. Jaloissa painoi väsymys nyt jo enemmän, mutta silti ne toimi rullaavasti. Nautin menosta ja sprintti on kyllä mukavaa 😊 Ainakin tänään, kun se sujui jouhevasti. Toisestakin kisasta sarjan voitto, 2,2 kilometrin (linnuntietä) matkan ajaksi tuli 10 min ja 14 s ja kotiin viemisinä pussillinen keksejä ja hapankorppuja, nam.

#ykvsuunnistus

Tänä keväänä on tullut vain sprinttailtua ja tulevana viikonloppuna olisi edessä sitten oikeat metsäsuunnistuskisat. Tänään suunnistuskoulussa oon ohjaajana rastireitillä ja muut arki-illat menee töissä. Joten viikonlopun kisoihin lähdetään ilman että alla on yhden yhtä suunnistusta metsässä. No ehkä taito tulee takaraivosta, mutta hiukan jännittää. Pitää vaan lähteä rauhassa liikkeelle. Raporttia sieltä tulee sitten viikonloppuna.

Nyt juhlavuoteni kisoja on kasassa 12. Loppu viikosta määrä lisääntyy.

Kaikille mukavaa vappua 🎈🎉

~Eija~

Enkkajuoksu Kyrönjoki maratonilla

Tänään juostiin Ylistarossa Kyrönjoki maraton, joka oli järjestyksessään 34. kerta. Viime vuonna juoksin samaisessa tapahtumassa puolimaratonilla oman ennätykseni. Tänäkin vuonna ajatuksissa pyöri mahdollisuus vielä parantaa tuota omaa aikaa, vaikka taas olenkin yhden vuoden vanhempi. Samalla se olisi hyvä testi itselle, missä juoksukunnossa nyt ollaan.

Ilmoitin itseni ennakkoon puoliskalle naisten yleiseen sarjaan, vaikka olisi ollut mahdollisuus olla naiset 40 vuotiaissa. Oikea syntymäpäivä on vasta kuukauden päästä, joten kyllä mä meen vielä nuoremmissa 😄

Juomapisteellä vettä naamalle ja eteenpäin.

Tavoitteena oli 4:20-30 minuuttivauhti kilometrille ja jo parin sekunnin aikaparannus riittäisi mulle. Lähdinkin heti alussa hyvään peesiin, mulle todella kovaan vauhtiin. Ensimmäiset kilometrit läpsyteltiin 4:10-4:15 vauhdilla. Pähkäilin kovastikin jatkanko tuossa porukassa, mutta se alkoikin ihan itsestään hajoamaan parin juoksijan kiihdyttäessä vauhtia ja parin jäädessä taakse. Vauhti ei sinänsä tuntunut pahalta, mutta enemmän mietitytti kuinka kauan jaksan sitä ja mitä jos tulee totaalinen väsähdys. 

Idästä päin kävi voimistuva tuuli. Pysyttelin mahdollisuuksien mukaan miesten selkien takana ja säästin voimiani. Kuitenkin ennen ekan kierroksen täyttymistä huomasin juoksevani yksin niin vasta- kuin myötätuuleen. Oman kellon mukaan ekan kierroksen ajaksi tuli noin 45 minuuttia. 

Viimeiset juoksuaskeleet maaliin.

Yleensä en tämän pituisilla lenkeillä, saatikka kisassa juo matkan aikana mitään. Tänään kuitenkin nappasin jokaiselta juomapisteeltä mukillisen vettä, josta heitin yli puolet naamalleni ja loput suuhun. Oli meinaan melko kuuma keli juosta ja tämä tällainen ei ole mun keli ollenkaan. Kisapaikalle ajaessa auton mittari näytti +20 astetta ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Vaate valinta oli siis ehdottomasti shortsit ja lyhyt hihainen paita. Ihan sai rusketusraidat juoksun sivutuotteena.

Jes! Tuntuu.

Toisen kierroksen juoksin yksin. Edessä, arviolta 50-100 metrin päässä näkyi koko ajan miehen selkä, mutta siihen ihan peesiin en päässyt. Jalat tuntuivat ihan hyviltä, yläkroppa aivan ok, mutta kävihän se koko ajan raskaammaksi. Vastatuulessa ennen 15 kilometrin tolppaa oli pakko antaa hiukan vauhdin pudota. Hitaimmat kilometrivauhdit oli 4:27. Huomasin, etten hikoile enää ja hetkittäin tuli hiukan huono olo. Loppukiriin ei ollut mahdollisuutta viime vuoden tapaan ja toinen kierros olikin ensimmäistä hitaampi. 

Oma ennätysaika kuitenkin tuli -> 1:32:05

ja sillä irtosi naisten sarjan voitto 🏆

Palkintojen jaossa.

Oon niin iloinen omasta ennätyksestäni ja että mä pystyin vielä sitä parantamaan. Juoksu oli kokonaisuudessaan hallittu ja hyvä. Ei pelkästään juoksu suorituksena, vaan myös sen hallitseminen mitä pään sisällä, ajatuksissa kävi läpi. Kroppa kun luovuttaisi paljon aikaisemmin, mutta pää vie juoksua eteenpäin jos se pää vaan kestää. Tätä vahvistuvaa päätä tulen tarvitsemaan neljän viikon päästä Rukalla, ultrapolkujuoksu matkalla. 

Muistoksi.

Pokaalin lisäksi sain kassillisen lähialueen tuotteita. Kaurahiutaleita, kotikaljaa, hunajaa ja smoothien. Tällaiset palkinnot on niin mun mieleen. Kaikki tulee käyttöön.

Tuotekassin aarteet.

Nyt on kasassa kymmenen kisaa mun tämän vuoden 40 kisan tavoitteesta, jes! Aikataulussa ollaan 😉

~Eija~

Leskenlehtiä ja hurjaa kyytiä Poriin

Perinteinen Karhuviesti juostiin tänään auringon paisteessa, lämpöisessä, plus 13 asteen kelissä ja sivumyötäisessä tuulessa. Tapahtuma järjestettiin 42. kerran ja mulle tämä oli kolmas kerta mukana. Kyseessä siis on viesti, jossa voi osallistua 7 osuutta käsittävälle matkalle Raumalta Poriin tai 5 osuutta käsittävälle matkalle Eurajoelta Poriin. Me oltiin viiden osuuden viestissä, naisten työpaikkajoukkue-sarjassa, kuten aikaisempinakin kertoina. Parina viime vuonna osallistuminen kuitenkin on jäänyt väliin kun on ollut pulaa juoksevista naisista ja tänäkin vuonna jouduttiin säätämään, mutta onnistuimme lopulta saamaan hyvän joukkueen kasaan.

Kevään leskenlehdet ja lämmittelyjä.

Meille oli järjestetty työpaikan virkistysyhdistyksen piikkiin asuntoauto, kuski ja evästä keittiöltä. Oma homma oli siis vain juosta...lujaa. Tällaisten maantiejuoksujen sokeri ja suola on just tämä. Matka on lyhyt, mutta se pitäisi jaksaa mennä melko kaasupohjassa. Maaliskuisen 5 kilsan juoksu revittelyn jälkeen kuitenkin vannotin itseni ottamaan alun rauhallisemmin ja kiristämään sitten lopussa jos pystyy. 

Meidän joukkua; Virkut/EPSHP Susanna, Eija, Kirsi, Maarika ja minä.

Susanna aloitti ensimmäisen 7,4 kilometrin osuuden loistavasti. Sarjan kärjessä vaihtoon ja terveisinä matkalta, että siellä on tosi kuuma.

Eija veti kakkos osuuden 6,3 kilometriä kevyesti ja ihmetteli miten nopeasti matka meni. Saman fiiliksen heitti Kirsi kolmannelta, 5,5 kilsan matkalta tullessa. Ja edelleen kärjessä.

Maarika epävarmoitteli kuntoaan ennen 5 kilometrin omaa osuuttaan, mutta juoksi hänkin takana tulevia karkuun ja johtomme vain kasvoi. Ja mulla oli sitten ankkuriosuus, 10,5 kilometriä. 

Maarika tuo viestiä ja mä jatkan.

Lähdin rauhassa, tasainen pätkä ja pian laskua. Sain yläkropan ja keuhkot heti juoksuum mukaan, mutta pian alku matkasta jalkoja alkoi kiristää, mutta oletin niiden pian antavan periksi. Vasemman jalan kiristys helpottikin mutta oikea jalka "läpsyi", eikä nilkka toiminut kunnolla. Silti eteenpäin, alamäkeä ja vaihtelevaan sivu-vasta ja sivu-myötä tuuleen. 

Pääsin ohi yhdestä miehestä ja naisesta, myöhemmin vielä parista lisää. Edessä pitkää suoraa, alikulkusilta ja mutkia. Arviolta puolessa välissä oikean jalan etusääri sen verran suli, että nilkka alkoi toimia. Silti alamäet oli hankalampia ja pienissä ylämäissä jalka oli parempi. Joukkuekaverit olivat pysähtyneet kannustamaan ja se kyllä antaa aina lisävirtaa. Nytkin tuon kohtaamisen jälkeen huomasin saavuttavani edellä juoksevaa naista ja hetken päästä ohi. 

Voin sanoa, että hyvällä rytmillä jaksoin maaliin asti. Aika 43:51 oli sellainen mitä tavoittelinkin, kilometrivauhti 4:11.

Oman sarjan voittajina on helppo hymyillä 🙂! 

Maalissa.

Palkinnoksi saatiin Nonamen lämmittely/treeniliivit. Oikein oiva palkinto ja käyttöön tulee.
Palkintojen jaon jälkeen syömään ja ajomatkalle kohti kotia. Nyt kotona sohvalla melko väsyneenä. Reissussa meni taas koko päivä, mutta olipa meillä taas hauskaa. Huippu tyyppejä jokainen! Kiitos jokaiselle!

Palkintojen jaossa.

~Eija~

5 kilsan raasto

Eilen koko illan keuhkoihin sattui ja jouduin kröhimään, sillä lähdin sitten sen kummemmin ajattelematta aivan liian kovaa juoksemaan lauantaina KomiaFlown talvijuoksusarjan viimeisessä kisassa 5 kilometrin pätkälle. Tuo matkahan on oikeasti ihan pikamatka, mutta kyllä tuollakin matkalla joutuu hartiavoimin tekemään töitä että jaksaa juosta kovaa koko matkan.

Sorruin pariin virheeseen. Ensinnäkin ennen lähtöä tuntui liian hyvältä kropassa (se on aina hälyttävä merkki 😉), toiseksi en laittanut sykemittaria näkyvälle ranteeseen että olisin nähnyt mitä kilometrivauhtia juoksin (tykkään niin juosta fiiliksen enkä kilometrivauhtien mukaan) ja kolmanneksi juoksin ensimmäisen kilometrin aivan liian lujaa kun vaan tuntui niin helpolta (pitkä kinttuisten miesten selkien takana oli hyvin tuulen suojassa).

Onnistuin kuitenkin muutamassa asiassa. Ensinnäkin vaikka en juossut alkua fiksusti, en kuitenkaan keskeyttänyt vaikka mieli teki (ja jäin kuitenkin henkiin!). Toiseksi nastakengät olivat oikea valinta jalkaan, sillä aika monen kuulin moittivan että lumisella ja paikoin jäisellä pyörätiellä nastaton kenkä lipsui. Ja kolmanneksi hienoa, että tuli tehtyä kova juoksu ja revittyä itseltä luulot pois. Se kummasti virkistää mieltä (vaikka ensin luuleekin "kuolevansa").

(Kuva @Komiaflow)

Vielä perjantai illalla pohdin, lähdenkö juoksemaan kympille vai vitoselle. Kympin oman talvisen pohja-ajan olin juossut helmikuussa, joten kallistuin kokeilemaan vitosta. Tavoitteeksi asetin kesäkelien kisajuoksuvauhtien perusteella 21 minuuttia. Se olisi 4:12 kilometrivauhti. Pitäisi pystyä, vaikka tiedostin kelin tuoman pienoisen lisähaasteen... Edellisenä päivänä satoi ensin lunta, sitten vettä  ja sitten se yön aikana heitti pakkaselle. Lauantai aamulla leijaili uusia lumihiutaleita taivaalta ja kylmä viima osui luihin ja ytimiin päivän lehteä postilaatikolta hakiessa. Talven aikana oon luistanut kiitettävästi vetotreeneistä, koska ne on niin kamalia. Nyt on korkea aika alkaa kiskomaan peruslenkeillä vetopyrähdyksiä tai muuten tämä vitosen kokeilu jäi tähän.

Paitsi että en todennäköisesti pysty jättämään, sillä nyt jäin omasta tavoitteestani 15 sekuntia! Eli juoksin 4:15 kilometrivauhtia. Johanna, joka repi muhun 46 sekunnin kaulan, tiesi oman mittarin kertoneen, että vedettiin eka kilometri 3:53! Niin no selittäähän tuo miksi sitten tuli niin kamala olo. Käännöspaikalla 2,5 kilometrin kohdalla oli pakko antaa Johannan selän mennä ja oli hidastettava omaa vauhtia. Vasta kilometri ennen maalia koin saaneeni itseni taas kasattua, mutta mitään saumaa kunnon loppukiriin ei ollut. Hyi kauhiaa. Juoksun maxsyke oli 163, joten siinä olisi ollut varaa vielä noustakin, mutta keuhkot teki stopin.

Juoksun jälkeen oli kotona löhöilyä pari tuntia ja sitten töihin. Iltapalaksi lauantain kunniaksi tilasin pitsaa, sen verran ärsytti ja yskitti. Ja oli tankattava sunnuntain pitkikselle, jonne Ninni haastoi. Pyysin pitää-pystyä-puhumaan -vauhtia 😊

Lauantain iltapalaa.

Ninnin kanssa juostiinkin sitten rauhallinen 20 kilometrin lenkki. Alkuun satoi kevyttä lunta, sitten paistoi aurinko ja lopuksi taas alkoi satamaan lunta. Aika mukava sunnuntailenkki, keskisyke 117.

Ninnin kanssa sunnuntailenkillä.

Nyt edessä on kahden viikon loma. Suunnitelmissa on paljon liikkumista, juoksuryhmän ja suunnistuskoulun tiimoilta vähän hommia, kotona pientä pintaremonttia, toivottavasti yksi tarpeellinen shoppailu reissu, lasten läksyjen ja kokeisiin tsemppaamista, toivottavasti innostusta tehdä hyvää ruokaa ja hyvin nukuttuja öitä. Kuulostaa hyvältä mun mielestä 😊

~Eija~

Rasteja ja hankikantoa

Viime viikonloppuna saavutin hiihtosuunnistuskisoissa kaksi aluemestaruus voittoa ja samalla Alajärven suunnistajien järjestämän kansallisen Alun Talvirastien kahden kisan kokonaistulosten voiton. Kisat käytiin meiltä kaukana, Kyyjärven Harsunkankaalla. Mun sarjana oli naiset 40, jossa molempina päivinä osanottajia oli 7, mikä on aivan hieno määrä tällaisissa pienemmissä kisoissa. Samalla sain kasaan juhlavuoteni kisat numero neljä ja viisi. Tavoitteenahan on se 40 kisastarttia tämän vuoden aikana.

Viikonlopun saalista.

Lauantaina oli keskimatka, mikä tarkoitti mun sarjassa vajaan 5 kilometrin reittiä kun menee lyhintä mahdollista latu-uraa. Heti aamusta satoi reippaan tuulen kanssa lunta ja puoleen päivään mennessä keli heitti nollaan. Metsässä lumi ja tuuli näkyviät ainoastaan pöperöisinä ja osittain peittyneinäkin latuina. Haastetta latujen lukemiseen teki aikaisemmin lähteneiden tekemät oikomiset hankien yli. Hankikanto oli kyllä hyvä, mutta kun itse lähdin lyhyttä oikaisua tekemään, meni heti oikealta sivuun. Nopeampaa olisin ollut rastilla latua pitkin kuin muka oikaisten.

Lähtöpaikka.

Mutta rastit löytyivät, vaikka loppua kohden yläkropasta niin loppui voimat. Kapeilla latu-urilla pääsee välillä vain tasatyönnöllä ja ruutia ei mun käsivarsista tarpeeksi löydy. Aikaa kului 31 minuuttia ja sillä lohkesi päivän kakkos sija ja Etelä-Pohjanmaan mestaruus.

Lauantain viimeinen rasti.

Sunnutaille keli muuttui täysin! Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta ja pakkasta oli 13 astetta. Taisi lauhtua -7 asteeseen iltapäivälle. Puin yhden kerroksen enemmän vaatetta ja käsiin lähti peukaloiden kohdalta puhki kulunet toppakintaat. Ei ehtiny tulla kylmä, sillä lähtöpaikka oli lauantain tapaan ihan näköetäisyydellä kilpailukeskuksesta ja verryttely tilaa löytyi. Sunnuntain kisa oli pitkämatka ja mun sarjassa se oli yli tuplaten edellispäivään ollen 10,4 kilometriä. 

Kisan jälkeen kuuluu vertailla ratoja ja pähkäillä reitinvalintoja.

Latuja oli lauantain lumisateiden jälkeen ajettu ja ne erottuivat paremmin. Rata oli sopivan haastava, sillä reitin valintoja rastien välillä oli useita eikä tullut kyllä vauhdissa valittua aina sitä nopeinta. Yksi mainittava ladun ohi lykkiminen tuli ja jouduin sitten rämpimään parin ojan yli oikealle ladulle, mutta muuten merkittäviltä pummeilta vältyin. Arvatahan sen saattoi, että käsistä loppui virta myös tänäänkin, mutta sisulla iskin sauvaa lumeen maaliin asti. Se riitti voittoon. Aikaa kului tunti ja 4 minuuttia. 

Kyllä tämä niin mukavaa on, vaikka välillä yhtä sähellystä kaikkien välineiden kanssa. Kuitenkin ilman varusterikkoja selvittiin, Emitag-leimasin toimi (joskus pakkasella saattavat hyytyä) ja päällimmäiseksi jäi hyvä fiilis. Kotiin tuomisina mestaruus mitalien lisäksi sain kokkiveitsen.

Näyttää siltä, että alueemme suksilla käytävät suunnistuskisat olivat tässä. Kauemmas ei tule lähdettyä aikataulullisten haasteiden vuoksi. Lunta toki saisi riittää vielä koko maaliskuun ja sitten voisi sulaa rytinällä pois niin kuin viime vuonna kävi. Hiihtämässä yritän vielä ehtiä käydä edes pari kertaa viikossa.

Mukavaa laskiaistiistaita kaikille 😊

~Eija~

Testijuoksu räntäsateessa

Tänään juostiin Komiaflown talvijuoksusarjan neljäs ja toiseksi viimeinen osakilpailu Seinäjoella. Matkavaihtoehtoina on lapsille 2km ja aikuisille joko 5 tai 10 kilometriä. Joka osakilpailussa olen paikalla ollut huoltamassa ja kannustamassa tytärtäni, mutta itse en ole startannut. Kuitenkin tammikuussa jo alustavasti päätin että helmikuussa ollaan viivalla. Mullahan ei virallista kympin aikaa olekaan, joten oli jo korkea aika sellainen juosta.

Lähtökohdat juoksuun olivat hyvät, sillä mulla oli melko kevyt treeniviikko takana. Sellainen ei treeniohjelmassa lukenut, mutta toisinaan elämä heittää jotain rattaisiin ja jotta homma pysyy hallussa on jostain nipistettävä ja tällä viikolla nipistin juoksu- ja hiihtolenkeistä. Ei mitään terveydellisiä ongelmia, vaan asioita jotka veivät hirmuisesti energiaa ja pyörivät ajatuksissa paljon (ja edelleenkin). Joten tein lyhyempää ja kevyempää lenkkiä sekä ehdin nukkua parina yönä ihanat pitkät unet.

Startti. (kuva @komiaflow)

Keli ei ollut mikään paras mahdollinen, mutta ei missään nimessä mikään tekosyy perääntyä. Räntää satoi, asteita yhden verran plussalla ja pienoinen tuuli. Edellisenä päivänä aurattu pyörätie näytti paakkuiselta ja loskaiselta polulta. Kuitenkin kostea ilma takasi hapekkaan ilman eikä kylmä ainakaan ehtisi tänään tulla. Alkulämmittelyjä tehtiin tyttären ja Sarin kanssa ja tuntui oikein mukavalta lähteä matkaan.

Alun lähdin reippaasti hakien porukassa omaa paikkaa ja kilometrin jälkeen hiukan rauhoitin vauhtia. Mun nastoja menettäneet talvijuoksukengät lipsuivat ja askeltaminen muhkuraisella alustalla teetti työtä. Mennessä pitkällä suoralla oli selvä vastatuuli, mikä toki kääntyi myötäiseksi takaisin päin tullessa. Juoksuseuraa oli edessä ja takana, mutta jokaisen askeleen piti itse ottaa. Fiilikset ja voimat lähteä toiselle 5 kilometrein lenkille olivat ok. Olisi sitä toki voinut jättää siihenkin, mutta kone vasta lähti pikku hiljaa käyntiin.

Toisen kierroksen vastatuuli tuntui rankalta. Jokaisella askeleella edellä juokseva mies repi eroa muhun, enkä saanut minkäänlaista tuulensuojaa, mutta katse kontakti selkään pysyi viimeiseen maalin mutkaan asti. Oikea jalka tuntui puutuneelta ja tönköltä viimeiset kolme kilometriä eikä ponnistus sillä tainnut aivan mennä nappiin. Edellisestä kovasta juoksusta on sen verran aikaa, että ehkä osa menee senkin piikkiin. Aivan hyvissä voimin silti maaliin.

Irvistys maalissa.

Tässä kelissä ja näissä fiiliksissä aivan hyvä juoksu. Viralliseksi ajaksi kirjautui 45:35. Itselle asetettuun tavoiteaikaan pääsin, mikä oli alle 47 minuuttia. Tuota aikaa sitten tulevaisuudessa parannellaan!

Talvinastarieni kunto tällä hetkellä...

Se oli sitten juhlavuoteni 3/40 kisa 👍

Hyvää viikonloppua kaikille!

~Eija~

Hisuttelut lumipyryssä

Täytän tänä vuonna 40 vuotta ja ikäkriisin sijaan olen ottanut tavoitteeksi osallistua vuoden aikana vähintään 40 kilpailuun. Se tarkoittaa 3,333 kilpailua jaettuna joka kuukaudelle. No tammikuussa en startannut yhdessäkään kilpailussa, joten muille kuukausille jää pikkuisen enemmän hommia. Viimeksi oon startannut numerolappo reidessä viime vuoden marraskuun alussa Komia Ilkanpolulla ja voin sanoa että kolmen kuukauden kisatauko on tehnyt hyvää. Oon sen verran kilpailuhenkinen, että vaikka nautin kisan tuomasta tunnelmasta ja jännityksestä, luo se kuitenkin sen verran stressiä ja paineita, että tauko teki hyvää. Viime lauantai illalla tavaroita sunnuntain kisaa varten tutkiessa, tuttu hermostunut jännitys nousi taas pintaan. Vielä siirtyminen uuteen sarjaan nosti fiiliksiä, sillä yli 40 vuotiaitten sarjoissa on lähes aina enemmän osallistujia kuin 35 vuotiaiden sarjassa.

Rasteja metsässä

Juhlavuoteni kisaputken korkkasin sitten Jurvassa aluemestaruus hiihtosuunnustuksen sprintti kisoilla. Kätevästi kaksi kisaa heti samana päivänä; henkilökohtainen ja parisprintti. Keli oli mielenkiintoinen... Lunta tuli jo lauantai illalla ja sunnuntaina aamulla se sakeni pyryksi. Jo ajomatka Jurvaan oli haasteellinen pöllyävän lumen vuoksi. Pakkasta miinus 10 astetta. Kisajärjestäjät olivat varanneet kovin niukasti lämmintä oleskelutilaa, joten odottelin omaa lähtöäni autossa. 15 minuuttia ennen starttia hyppäsin autosta lumipyryyn ja juoksin odottamaan vuoroani.

Sprintti on lyhyt matka, meillä naisten 40-sarjassa lyhintä reittiä 1,8 kilometriä. Aina se lyhin reitti ei tietysti välttämättä ole se nopein. Koko reitistö tukeutui kuntoradan leveille baanoille, mutta niilläkin lunta oli melkoinen pöperö kerros. Rastit olivat helppoja, mutta niillä leimaaminen oli taas aikamoista pyörittelyä. Rastilipun vieressä roikkui omassa narussaan leimasin ja sitä yritti tukea toisella kädellä toisella yrittäessä saada emitkortin osumaan oikein päin. Ekalla rastilla sauvat vaan pyöri kun yritin ja yritin. Vielä rastilta lähtiessäkin jäi epäilys, että osuikohan se nyt kunnolla. Reitinvalinnat olivat aika simppeleitä ja reilussa 10 minuutissa suoritus oli ohi. Sormet olivat aivan jäässä ja se nipistely oli jotain aivan kamalaa. Tuntui kuin sormet tippuisivat. Nyrkissä ne pikku hiljaa sitten toipuivat.

Sijoitus toinen johon olin erittäin tyytyväinen 😊

Maali

Henkilökohtaisen kisan jälkeen pinkaisin nopeasti takaisin autolle lämmittelemään. Evästystä ja odottelua viestin alkamiseen. Aluemestaruus viesteissä sarjat menevät nykyään osanotajien iän mukaan. Pääsarjaan voi osallistua minkä ikäiset tahansa, mutta esimerkiksi sunnuntain kisoissa nuorin ikäsarja on 80 (eli viestin osanottajien yhteisikä pitää olla vähintään 80 vuotta). Mä en saanut kaveriksi ketään yli nelikymppistä, joten rokeasti ilmoittauduin Päivin kanssa pääsarjaan. Parisprintissä molemmat hiihtää kaksi osuutta. Mä aloitin, sitten Päivi, mä uudestaan ja vielä Päivi ankkuriosuuden. Startissa jäin heti jalkoihin ja tasatyöntö ylämäkeen ei aivan ole mun vahvuuteni. No omaa menoa, sillä tavoitteemme oli saada hyväksytty suoritus ilman varuste- tai henkilövahinkoja. Ykköselle oli pitkä väli ja näin edellä kärjen menoa lähes rastille asti. Sitten alkoi ihan oma meno. Raskasta, mutta reitti oli jälleen helppo ja tuttua uraa aamupäivän kisalta. Vauhti ei riitä nuorille ja näppärille, mutta perusvarma suoritus. Toiselle kierrokselleni lähtiessä kartan saatuani ihmettelin, että tämähän on sama rata kuin ensimmäinen. Pysähdyin tarkistamaan, että kartta on varmasti oikea (kartassa on aina joukkueen numero ja osuus). Kaikki täsmäsi ja jatkoin matkaani vaikka hiukan hämilläni. Samaa reittiä lykin menemään ja vielä Päivi matkaan.

Hisuttelija

Tosiaan järjestäjillä oli tullut pieni kömmähdys karttojen kanssa ja ilmeisesti kaikki hiihtivät oman saman radan kaksi kertaa. Vertailtuamme ratoja, oli lopulta vain kaksi rastia ollut eriä. Mahdollisuuksia olisi ollut tehdä vaikka minkälaisia ratoja. Mutta tällä kertaa näin ja Päivin kanssa sijoituttiin 6. Tavoitteeseen päästiin hymyssä suin 😊

Kisat 1 ja 2/40 hoidettu.

Henkkoht kisan karttaa ja mitsku

Sakeassa lumipyryssä sitten takaisin kotiin. Ja olikin vielä kamalampi keli kuin aamulla. Auraajat tekivät töitä sen minkä ehtivät, mutta lunta todella tuli ja tiellä edellä menevät ja vastaan tulevat pöllyttivät sitä vielä entisestään. Oli hetkiä kun ei nähnyt eteen eikä taakse yhtään. Onneksi kaikki ajoivat rauhallisesti, kunnon turvavälit muistaen ja kieli keskellä suuta. Somessa auraajien hommia marmattaville lähtee peukku alaspäin. Talvi on välillä tällaista - ihanaa!

Lumipyryssä kotiin.

Tänään maanantaina houkuttelee pitää lepopäivä. Viikon aktiivinen loma takana, synttärijuhlia ja kisat. Ulkona leijailee lisää lunta. Taidan odotella iltapäivään ja käydä vielä siistimässä pihaa ja jospa illalla ihan pikkuisen vaan hiihtämään 😄

Ihanaa talvista viikkoa kaikille!

~Eija~

35km Ilkanpolulla

Meitä oli lähes 200 osallistujaa Pyhäinpäivän aamuna starttaamassa Komia Ilkan Polku-juoksutapahtumassa 35 tai 17 kilometrin matkalle tai vaihtoehtoisesti neljän osuuden viestiin. Keli lupaili hyvää kun vertaa millainen kylmä lipsuttelu juoksu oli viime vuonna, jolloin tapahtuma järjestettiin ensimmäisen kerran. Nyt mittari näytti plus 7 astetta ja aamun pieni tihkusade muuttui päivän edetessä auringon paisteeksi. Käytännön jutut ilmoittautumisista bussikyydityksiin lähtöpaikalle sujuivat jouhevasti. Tuttuja oli paljon paikalla - oli kiva nähdä teitä kaikkia 😊

35km lähtö Kurikasta. Kuva Matti Hautalahti, #komiaflow

Itse olin saanut osallistumisen palkinnoksi Komia Paukaneva Night Trail kisasta ja valinta pitkälle matkalle oli omalta kohdalta selvä. Tavoitteeksi otin parantaa viime vuotista aikaani, sillä vaikka juoksu silloin oli aivan ok, jäi siitä jotain hampaan koloon. Viime vuotista juoksua muistellessa tulee mieleen miten väsynyt loppujen lopuksi olin (ja kylmissäni!) ja en päässyt silloin itselleni asettamaan aika tavoitteeseen, vaan jäin siitä vajaa 7 minuuttia. Toivoin saavani rennon kivan juoksun, sillä tämä olisi samalla tämän vuoden viimeinen lappujuoksu. Reitti oli mulle suurimmalta osalta tuttua, koska oon juossut täällä yksin ja porukalla usein.

 Edellisenä iltana kasasin muutamat vaatevaihtoehdot esille. Aamulla päätin vetää päälleni capri-malliset juoksutrikoot ja pitkät kompressiosukat, lämmin poolopaita ja päälle ohut juoksutakki. Nastattomat polkujuoksukengät jalkaan, ohuet hanskat käsiin ja tuubihuivi otsalle. Arvasin, että osan matkaa takki tuntuisi liialta, mutta loppujen lopuksi toimi oikein hyvin. Juomaliiviä en pakannut mukaan, vaan päätin tällä kertaa nauttia järjestäjien huoltopisteiden tarjoiluista. Joka pisteellä hörppäsin kupillisen urheilujuomaa ja sillä mentiin.

Kuva Matti Hautalahti, #komiaflow

Lähtö tapahtui Kurikan Tuiskulan kylästä. Hiekkatietä palan matkaa ja sitten puikahdettiin metsään. Siinä pääsi heti hakemaan itselle sopivaa paikkaa letkassa ja huomasin edessäni parin tyypin päässä Merjan. Pysyin hyvin vauhdissa mukana pari kilometriä ja päätin kokeilla kuinka pitkään siinä jaksaisin. Meitä oli kuuden juoksijan porukka, mä siinä hännillä, taakseni en vilkuillut. Ensimmäinen huoltopiste ja viestin osuuden vaihto oli vähän ennen 7 kilometrin kohtaa. Pysähdyin hörppäämään ja kuuden hengen porukkamme hajosi. Kaksi miestä jäi taakseni ja kolme muuta jatkoivat reipasta matkaansa. Enpä olisi tuota vauhtia varmaan loppuun asti jaksanutkaan, joten oli parempi rauhoitella vauhti omaksi rennoksi. Metsätietä käsijarru pois päältä alas ja sitten ihana kiipeäminen Santavuorelle. Viime vuonna kävelin tämän, mutta nyt juoksin suurimman osan. Huipulle päästyä lähdettiin heti takaisin alas liukkaita kiviä ja juurakoita tarkasti lukien.

Muutaman kerran meinasin mennä nenälleni lyödessäni varpaitani kiviin ja juurakoihin. Menin läheltä piti kaatumisissa laskuissa sekaisin, vaikka alkuun niitä laskinkin. Pystyssä kuitenkin pysyin. Tiet olivat kuivia, mutta isoja ja kuraisia lammikoita oli metsässä. Välillä sai loikkia välttääkseen kahlaamisen ja jokusen kerran pehmeä mätäs antoi jalan alla periksi ja jalat sai pohkeeseen asti viilennystä. Ramppaaminen pieniä nousuja ylös ja sitten alas alkoi tuntua jo etukäteen kireissä takareisissä ja pakaroissa, mutta hetken notkahduksen jälkeen fiilis pysyi reippaana. Pyrin pitämään omaa tasaista vauhtia yllä. Paristi pitkillä suorilla vilkaisin taakseni, sillä halusin nähdä onko joku lähellä hengittämässä niskaan.

Kuva Matti Hautalahti, #komiaflow

Noin 11 kilometriä ennen maalia tuli näköpiiriin selkiä mitä tavoitella, sillä 17 kilometrin juoksijoitahan siellä oli. Se kummasti antoi virtaa ja sai pidettyä jonkinlaista vauhtia yllä. Kelloa vilkuilin ja laskeskelin, että kyllä tällä menolla oma ennätys pitäisi tulla helposti. Päätin, tai itse asiassa olin jo paljon aikaisemmin päättänyt, että helpolla en kenenkään naisen anna enää tulla ohitseni. Tiesin olevani toisena.

Ja paikkani sain pidettyä loppuun asti 😊 Oma aikani oli 3:08:45 - parani siis reilusti, sellaiset 27 minuuttia. Paljon sai laittaa kelin piikkiin, mutta kyllä nyt oli jotenkin muutenkin vahvempi juoksu. Merjalle hävisin vajaa 10 minuuttia ja Minna oli mun perässä 2 ja puolen minuuttia. Olin tyytyväinen ja tähän oli hieno päättää tämä kausi.

35km kärki; mä, Merja ja Minna. Kuva Matti Hautalahti, #komiaflow

Kiitos jälleen Komia Flown porukalle hyvin järjestetystä tapahtumasta! Hienoa, että niin moni muukin oli Kurikan ja Ilmajoen kauniille poluille löytänyt! Lukuisat enakkoilmoittautuneiden arpapalkinnot ja sarjojen kolmen kärjen palkinnot olivat hyviä ja kaikille osallistujille jaettu tapahtumalaatta on todella hieno 👍

Komia Ilkan Polku osallistumis-laatta ja mun kuraiset kengät.

Pyhäinpäivän loppu päivä vierähti kotona. Pienessä liikkeessä oli hyvä olla ja hetken tv:n ääressä istuminen jässäytti paikkoja. Erityisesti vasemman jalan lonkankoukistaja oli jotenkin ottanut nokkiinsa. Myös hartiat ja takareidet heitti jumin päälle. Onneksi tänään sunnuntaina oli sovittu suunnistusseuran naisten kanssa yhteislenkki heti aamulle, niin sain veren hyvin kiertämään kropassa. Ennen muiden saapumista paikalle, vetreytin jalkoja juoksemalla reilu 5 kilometriä, sillä olenhan marrasputkessa 😆 Sitten porukalla saman verran sauvakävelyä ja päälle sopivasti tuntuva oman kehonpainotreeni. Aivan huippu sunnuntain startti.

4. päivä

Tällä jaksaa taas uuteen viikkoon!

~Eija~

Erikoispitkää ja aaltoja

Ilmoitin itseni Vaarojen maraton viikolla suunnistuksen SM-erikoispitkille, jotka olivat viikko Kolin reissun jälkeen. Mielessä vilahti, että tokkopa olen palautunut polku-ultralta ja kuinkahan mä kisapaikalle, Saloon asti jaksan ajella. Alku viikosta, jalkojen lihakset vielä arkoina, aloin kysellä jospa saisin jotenkin porukan yhteiskyytiin, mutta erikoispitkiä edellispäivän suunnistuksen Halikko-viesti sotki sopivan porukan löytämistä. Suurin osa siis meni jo lauantaina Saloon ja mä olisin vielä silloin töissä. Kuitenkin seurakaveri tarjosi yösijaa kotoaan Ulvilasta, puolesta välistä matkaa, joten ei jäänyt sunnuntai aamulle (yölle) niin ajamista. Joten lauantaina töiden jälkeen lähdin ajelemaan pimeässä Liisan luo ja suht ajoissa pääsimme nukkumaankin.

Aamu-usvassa.

Aamu valkeni sumuisena ja niin lämpöisenä. Viikonlopun sunnuntaille oli luvattu todella poikkeuksellista keliä, lähemmäs 20 astetta! Kahden tunnin ajomatka Saloon hurahti jutellessa ja kaunista tienoota ihaillessa. 

Itse suunnistuskisa tuli olemaan tavallaan yhden etapin päätös, sillä tämä oli mun viimeinen virallinen kisani sarjassa D35. Toki mahdollisesti vielä tässä sarjassa jossain kisassa olen, mutta ensi vuonna siirryn D40-sarjaan, kun ikä pyörähtää uudelle luvulle. Suunnistuksen pääsarjoissa voivat kisata ihan kaikki, mutta siihen virallisesti kuuluvat 21-34 vuotiaat. 35 vuodesta eteenpäin sarja vaihtuu aina viiden vuoden välein. Sarjan vaihtaminen tarkoittaa yleensä lyhyempiä ratoja, mutta taso pysyy yhtä kovana suhteessa itseen.

Vaikka ikääntyminen aiheuttaa omat isommat tai pienemmät kriiseilynsä, on kuitenkin kiva päästä seuraavaan sarjaan. D35-sarjassa kun on usein niin todella vähän osallistujia. Sunnuntain erikoispitkilläkin kyseessä oleva sarja oli pienimpiä. Meitä oli 21. Kotona asetin itselleni tavoitteen päästä kymppisakkiin, hyvällä suorituksella voisi pärjätä paremminkin. Ilman odotuksia ja paineita kuitenkin lähdin, vaikka asiaan kuuluva jännitys pyöri vatsanpohjassa koko aamun.

Erikoispitkän kartta pala.

Matkana meillä oli 11,2 kilometriä linnuntietä. Karttana oli valtava "lakana" , 4xA4 kokoinen! Mittakaava 1:10 000, eli yksi senttimetri vastaa 100 metriä luonnossa. Noin ison kartan käsitteleminen ja taitteleminen pienemmäksi vaati metsässä useamman pyörittelyn.

Alussa oli kaksi helppoa rastia ja kolmaskin tie kierrolla näytti helpolta, mutta menin sen sitten huolimattomuuksissani ryssimään, kun ajauduin liikaa vasemmalle. Nelos rastin otin rauhallisemmin ja se napsahtikin heti kohdalle, mutta sitten vitoselle heitin mulle tuttuun tapaan ihan liikaa oikealle. Siinä sitten pyörin ja ihmettelin ja yritin saada jostain kiinni. Lopulta se rasti löytyi ja kohti pahan näköistä tiheikkö rastia. Sekin meni ohi! Suututti, kun juoksu kyllä kulki eikä jalkoja painanut viikon takainen vaaroilla rymyäminen yhtään, mutta suunnistaa en sitten millään osannut! Päätin yrittää pysyä tosissani suunnassa ja rauhoittaa menoa. Saman sarjalaisiakin vilaji ympärillä, eikä tällaisella suorituksella kymppisakkiin kyllä päästä.

Yhteensä meillä oli 19 rasti ja kun kolme alkupään rastia oli mennyt ihan pipariksi, niin onneksi seiska rastista eteenpäin homma alkoi rullata. Välillä sain mennä ihan omassa rauhassa ja välillä ympärillä pyöri muitakin. Kartta oli hyvä ja maastosta tykkäsin. Oli nousua ja laskua, avokallioita ja sopivasti ojia ja soita. Kipuileva vasen jalkani sain kerran kunnon tällin kivikossa, mutta ei onneksi aiheuttanut sen kummempaa harmia. Maaliin juoksentelin hyvävoimaisena ja hyvillä fiiliksillä. Aikaa kului yksi tunti ja 44 minuuttia ja oma kelloni näytti matkaa tulleen karvan verran alle 13 kilometriä. Pölläilyt lisäsi matkaa, sillä muutoin aika suoraan rastilta rastille suunnistin. Lopulta sijoitus 9. eli tavoitteeseen pääsin! Laskeskelin, että puhtaalla suorituksella olisi sijoitus voinut olla pari sijaa korkeammalla, mutta hyvä näin. Kisamakkarakioskin kautta autolle ja kotiin päin ajelemaan.

Maalissa.

Ulvilaan päin ajellessa tuli puheeksi, etten koskaan ole käynyt Yyterissä ja siitä se ajatus lähti, että piipahdetaas siellä äkkiä. Uskomattoman lämmin ja kirkas ilma ja mereltä päin puhaltava tuuli oli ihan parasta kauniilla hiekkarannalla. Jokunen uimarikin paikalla oli ja purjelautailijoita aalloissa. Todella kaunis paikka ja tänne on ehdottomasti tultava kesällä lasten kanssa.

Lokakuun auringossa.

Yyterin aaltoja.

Yyterin heikkadyynejä.

Liisa vei mut myös Kallon majakkasaarelle ihastelemaan veden silottamia kallioita. Odottelimme aina sitä seitsemättä aaltoa, joka olisi iso, saadaksemme hyvän kuvan aalloista. Paremmin kuitenkin kengät kastui aallon yltäessä pitkälle kallioille. Kaunis paikka, jossa voisi istuskella ajatuksissaan pitempäänkin.

Kallon kalliot.

Kuva: Liisa

Loppu viimein sunnuntain kisareissu oli oikein onnistunut, vaikka etukäteen moneen kertaan tuli mietittyä että mitä ihmettä mä nyt tuonne lähden. Suunnistuskausi on nyt paketissa ja muutenkin vaihdan hiukan kevyempään treenailuun hetkeksi, ihan tuon jalkanikin vuoksi. Marraskuun alussa on tarkoitus vielä mennä Komia Ilkanpolku-juoksu tapahtumaan juoksemaan 35 kilometriä, mutta siellä on enemmän sellainen oman viime vuoden ajan parantamis kuin kisaamis tavoite.

Aurinkoista ja iloista lokakuuta kaikille!

~Eija~

Vaarojen maraton 65k

Yöllä katsoin ainakin kaksi kertaa olinko laittanut herätyksen aamulle oikein. Mökissämme, joka oli paritalo, oli kamalan kuuma viileämmässä nukkumaan tottuneelle eikä ilmastointikaan oikein ollut paras. Vatsan pohjassa pyöri jännitys ja mieli teki jo poluille. Lopulta herätystä ei tarvittu, vaan heräsin seinän takaa kuuluviin kolinoihin - taidettiin sieltäkin lähteä vaaroille. 

Pitkän matkalaiset, 130 kilometriä Kolin vaaroja kiertämään lähteneet, olivat olleet liikkeessä koko yön. Meillä 65 ja 43 kilometrin retkisarjalaisilla olisi lähtö päivän valjetessa kello 07. Aamupuuroa ja teetä nauttiessa ulkona oli vielä pimeää. Tuuli vihelteli ikkunan takana, mutta sade sentään oli loppunut. Vaatteet olivat valmiina, juoksuliivi eväineen ja pakollisine varusteineen oli pakattuna. Mies lähti viemään autolla kisakeskukseen muiden jäädessä vielä sänkyihin.

Ennen lähtöä.

Autossa vielä hörpin suklaan makuisen shake-juoman ja olin kyllä niin täynnä. Tiesin, että tunnin sisällä tulisi asiaa vessaan, mutta tiesin myös etten puskapissalla tulisi käymään. Kiitos "seurapiiri rakkoni", mä kestäisin tämän! Hyppäsin lämpöisestä autosta 15 minuuttia ennen starttia ulos ja käveleskelin parkkipaikalla omissa ajatuksissani. Puntaroin vielä jätänkö ohuen takin päälle vai kiskaisenko pois. Suurin osa näytti lähtevän pelkällä paidalla ja joillakin oli jopa shortsit! Lämpöasteita oli muutama, tuuli hiukan viilensi mutta ei tuntunut varsinaisesti kylmältä. Lumisohjoa oli joka puolella eilen sataneen ensilumen vuoksi. Lopulta päätin pitää takin päälläni. Vihdoin kutsuttiin porukka lähtöön ja saimme luvan ampaista metsään ja alkoi seikkailu nimeltä:

Vaarojen maraton 65km

Alku oli helppoa juoksua hyvä pohjaisella polulla ja vielä alamäkeen. Ensimmäinen kunnon nousu tuli Mäkrälle, mutta ei sekään ole kovin paha. Muistin tämän viime vuodelta ja nyt annoinkin mennä hiukan reippaammalla askeleella. Jo 12 minuutin kohdalla riisuin takin pois ja sulloin sen liivin taskuun. Mäkrän jälkeen tuli risteys, jossa 14 kilometrin juoksijat kurvaisivat vasemmalle, oikealta tulisin mä joskus muutaman tunnin päästä ja nyt me 65 ja 43 kilometrin matkalaiset jatkoimme suoraan. Juoksu tuntui vaivattomalta ja jaksoin ihastella vaaran päältä avautuvia huikeita maisemia. Aamu-usva pikku hiljaa hälveni ja aurinko pilkahteli usvan ja puiden lomasta. Oli valtavan kaunista! Aurinkolasit olisivat olleet paikka paikoin oikein paikallaan, sen verran alhaalta ja kirkkaasti aurinko silmiin kihtasi. Todella nopeasti oli porukka hajaantunut ja pääsi etenemään omaa vauhtiaan. Niin ja se pissahätä tuli kuten olin tiennytkin, mutta en antanut sen häiritä menoa.

Yritin painaa mieleeni paikkoja ja asioita sekä niiden yhteyksiä, mutta ne ovat sekoittuneet ajatuksissa välähdyksiksi sieltä täältä. Mielestäni ennen 43 ja 65 kilometrien reittien erkanemista säikähdin kun varvikossa makasi mies avaruuslakanan alla. Pysähdyin niille paikoilleni ja kyselin onko kaikki hyvin. Vastaukseksi avautuivat silmät ja hän sanoi että on. Varmistin vielä toisen kerran kysymällä ja hän vakuutti että kaikki on ok. Oli kummallista jättää toinen siihen, mutta takaa olisi tulossa lisää kyselijöitä, joten jos hän oli pitkänmatkalainen ottamassa pientä välikuolemaa, eihän kyllä saisi levättyä silmällistäkään. 

Muistan juosseeni Laurin ja Tomin (luin nimet heidän numerolapoistaan) kanssa pitkän tovin aina Rykiniemen vesistön ylitykselle asti. Kuuntelin enemmänkin heidän juttujaan kuin olisin osallistunut keskusteluun. Matka kuitenkin taittui näin sopivalla vauhdilla sutjakkaasti. Vesistön ylitys oli mukava kokemus. Vettä oli vain puoleen pohkeeseen asti ja vesi tuntui virkistävältä jaloissa. Ylityksen jälkeen miehet jäivät täyttämään vesipullojaan ja mä päätin jatkaa suoraa matkaa. Ensimmäinen väliaika piippasi ja tuntui hyvältä antaa näin jonkinlainen tieto juoksua seuraaville tutuille matkan taittumisestani, sillä gbs-seurantaa ei mulla ollut. Tuli tiukka nousu Hirvivaaralle ja ajattelin miesten saavan mut pian kiinni, mutta enpä sen koommin heitä enää nähnytkään. Tuossa vaiheessa juoksin sellaiset 15 minuuttia yksin ja oudolla reitillä, harvakseltaan laitettujen reittimerkkien varassa olo tuntui hiukan epävarmalta. Lopulta puiden lomasta vilahti punainen takki ja sitten näin toisenkin! Sain seuraavan mies kaksikon kiinni ja jatkoin matkaa heidän kanssa.

Jossain tässä alkumatkassa yksi pitkänmatkalainen antoi mulle tilaa ohittaa ja sanoi, että olen naisissa viidentenä. Hän sanoi myös, että edellä meneviin on kuitenkin jo tullut selvä väli. Huikkasi vielä perään, että hoida homma loppu lenkillä. En aivan uskonut olevani viidentenä, ehkä mies oli laskenut väärin, mutta mahdollisesti siis voisin olla kymppi sakissa. Toivoin, että näkisin edes jonkun naisen, mutta en tuossa vaiheessa osannut arvatakaan millaista kisaa tulisin vielä käymään.

Kuva: Vaarojen maraton.

Herajärven eteläpää oli teknisesti todella haastavaa polkua. Kivikkoa, juurakkoa, ylös ja alas. Reitille osuneet satunnaiset pitkospuu pätkät olivat jäisiä ja ne menin sipsutellen kaatumista viimeiseen asti välttäen. Vauhti oli hidasta ja vaikka toisten seurassa oli henkisesti turvallisempaa juosta, lähdin aina jossain vaiheessa omaa vauhtia ja seura jäi taakse. Katse pysyi tarkasti maastossa, mitä nyt nopeasti aina vilkaisi maisemia ympärillä. Kunnes yllättäen näin edessä kaksi naista! Mielessäni hiukan hihkuin, että vihdoinkin! Toinen sujahti reitin varrella olleeseen vessaan ja toinen jatkoi matkaansa, kuitenkin sen verran hitaasti että omalla vauhdillani hänet ohitin. Taakseni en vilkuillut, mutta nyt olin ankkuroinut itseni tähän, että nämä naiset eivät ohitseni sitten tule.

Kun eteläpäästä oli käännytty takaisin kohti pohjoista, eli puoliväli oli saavutettu, aloin odottamaan Kiviniemen huoltoa. Siellä täyttäisin juomapulloni ja loppu lenkki olisikin tuttua viime vuodelta ja seuraa olisi enemmän kun 43 kilometrin juoksijat liittyisivät reitille. Valitettavasti kuukauden verran vaivannut vasemman jalkani kipu paheni koko ajan. Jo ensimmäisellä 10 kilometrillä se tuntui ja jokaisella kilometrillä kipu pikku hiljaa paheni. Aamulla otettu Burana auttoi, mutta pitäisikö todella ottaa toinenkin. Vielä en sitä kuitenkaan tehnyt. Aivan tarkoituksella kastelin jalkojani kuraisissa vesilammikoissa, sillä viileä vesi hiukan turrutti jalan kipua.

Kiviniemellä tuli seuraava väliaika tilastoihin ja takanani tuleva nainen oli todella lähellä. Pidin reipasta vauhtia yllä tiepätkällä ja sitten sukellettiin taas metsään ja nousuun Kolinvaaralle. Ryläyksestä puhutaan aina paljon, mutta mielestäni se ei ole niin paha. Ehkä se on vain asennoitumisesta kiinni. Vauhti oli toki hidasta ja letkoissa vauhti hidastui harmilliseksi mateluksi. Olisin halunnut tunkata mäet vahvemmin ylös, mutta kapeilla, mutaisilla ja jyrkillä kohdilla se oli melko mahdotonta. Päätin sitten ottaa rauhallisesti huilaten. Jalan kivun vuoksi alamäet, mun vahvuuteni, alkoivat tuntua kamalilta. Tärähdys jalkaan teki todella ilkeän kivun. Kello 13, kun matkaa olin taittanut 5 tuntia, otin Buranan. Olisi pitänyt ottaa aikaisemmin, sillä puolessa tunnissa jalka alkoi pelittämään taas paremmin.

Kuva: Onevisionfi

Ryläykseltä laskeuduttaessa takaa tuli ohi tämä mun kerran ohittamani nainen jutellen 65 kilometrillä olevan miehen kanssa. Heidän vauhtinsa oli selvästi reippaampaa kuin omani juuri sillä hetkellä. Päätin yrittää pysyä heidän perässä ja siinä onnistuinkin. Hetken päästä saimme kiinni toisen naisen, jonka menoon olin kiinnittänyt huomiota jo Kiviniemen huollon jälkeen. En nähnyt hänen numerolappoaan ja luulinkin hänen olevan 43 kilometrillä, sillä hän teki välillä kuin spurtteja esimerkiksi ylämäkeen. Ohitimme hänet, mutta kohta hän ohitti meidät takaisin. Ja hetken päästä me taas ohitimme hänet. Vasta maalissa käsitin hänen olleen myös 65 kilometrillä. Porukassa juossut mies sanoi hiukan rauhoittavan menoaan ja toivotti tutulle naiselleen tsempit. Päätin jatkaa naisen vauhdissa roikkumista. 

Viimeisessä huollossa Peiponpellolla en taaskaan pysähtynyt täyttämään pullojani, mutta kanssani juossut nainen jäi. Pääsin siis nousemaan pienelle Mäkrälle hänen edellään. Hän kyllä tuli pian mun taakseni, mutta sain nousussa ilmeisesti eroa revittyä. Taakseni en vilkuillut. Tiesin, että teknisesti pahimmat paikat olivat nyt takana ja uskalsin lisätä vauhtiani. Helpot alamäet päästelin tulemaan "ylinopeutta", käsijarru pois päältä, mutta silti keskittyen tarkasti joka askeleeseen, sillä pelkäsin pohkeiden kramppia. Nousut Pieni-Kolille ja Paha-Kolille olivat jo pahoja ja purin hammasta yhteen, taisi muutama ruma sanakin lipsahtaa. Olin unohtanut viime vuodelta miten pitkältä tämä pätkä viimeiseltä huollolta Kolin alamajalle ennen viimeistä nousua olikaan.

Vihdoin laskeutuminen Rantatielle ja viimeiseen 2,5 kilometrin nousuun! Olo ei enää ollut mikään selkein. Hiukan huimasi ja taisi koko nainen olla ihan lyttyyn romahtanut. Sormet olivat turvonneet nakeiksi, ettei niitä nyrkkiin saanut. Energiat olivat ihan loppu, sillä viimeiseen pariin tuntiin ei ollut enää kiinteä eväs maistunut ja juomat olivat muutamaa hörppyä vaille juotu. Räpersin taskusta kourallisen verran suklaata ja sulloin suuhuni, että edes pää toimisi jotenkin ylös asti.

Ohitseni meni 65km:n matkan mies, joka oli jutellut sen naisen kanssa jonka yritin pitää takanani. Aloin vilkuilla taakseni, että miten lähellä siellä tullaankaan. Lopulta pitemmällä suoralla näin naisen takanani porukassa. Aina kun oli hiukankin tasaisempaa, laitoin juoksun tapaiseksi ja muutoin tunkkasin eteenpäin niin reippaasti kuin vaan pystyin. Tuntui kuitenkin että olin niin hidas. Jalat huusivat, että lopeta hyvä nainen ja istu alas! Kyltti "200 metriä maaliin" jyrkkääkin jyrkemmän nousun juurella oli jotenkin niin hirveää, kun tuntui ettei jaksa enää metriäkään. Ihmisiä oli paljon nousussa kannustamassa. Näin heidät mutta en kuullut yhtään mitään. Lopulta viimeinen mutka, juoksuksi ja maaliin!

Maalissa!

Ystäväni Niina oli mua heti vastassa ja pääsin kunnon halaukseen. Oli ihana nähdä, että Niinakin oli hyvä voimaisena ja hymyillen oman juoksunsa jälkeen mua vastassa. Niinan tiukassa halauksessa jalat oli jo vetää ihan makaroniksi ja lopulta pääsin istumaan. Jotkut kävivät onnittelemassa suorituksesta, Niina toi vilttiä niskaan ja juotavaa ja eräs talkoolainen, jonka kanssa meillä sattui olemaan yhteinen tuttu, toi makkaraa ja kotijuustoa, jotka molemmat maistuivat taivaallisilta. Puhaltelin siitä onnesta, että sain vihdoin istua ja että mä tein sen!

Pikku hiljaa alkoi valjeta, että mä olin tullut naisten sarjan toiseksi! Maaliin tullessa en ollut kuullut kuuluttajan tai Niinan halauksessa Niinan sanoja, sillä olin niin poikki. Itkuhan siinä tuli ja sitä fyysistä ja henkistä tärinää jatkui koko loppu päivän.

Mun aika oli 8 tuntia ja 42 minuuttia sekä 7 sekuntia päälle. Voittajalle jäin vajaa 15 minuuttia ja kolmanneksi tullut jäi musta 32 sekuntia. En tiedä miten olisi tieto sijoituksesta juoksun aikana vaikuttanut juoksuun, mutta nyt ainakin oli onnellinen loppu.

I did it! 

En milloinkaan olisi uskonut yltäväni tallaisissa hipoissa kärki kolmikkoon, en ikinä! Juoksua kelatessa ja tilannetta sisäistäessä menee vielä tovi ja tässä raportissakin jäi vielä paljon kertomatta, koska olen asioita unohtanut tai ne eivät vain ole loksahtaneet paikoilleen. Joka tapauksessa reippaasti yli puolen välin meno oli jalan pahenevasta kivusta huolimatta todella kevyttä ja iloista. Jonkin verran oikeaan polveenkin sattui matkan aikana, mutta se ei menoa haitannut. En kaatunut kertaakaan, vaikka kerran kädellä otin puusta huolimattomasti tukea ja käsi oli lipsahtaa mutta siinä vaiheessa reaktiokyky vielä pelasi. Missään vaiheessa ei edes käynyt mielessä tylsistyminen tai pieninkään pohdinta mitä ihmettä mä täälä teen. Maaliin pääsy vaikka konttien oli ainut tavoite,

Matkaeväänä sain niellyksi kolme energiageeliä, suolapähkinöitä, salmiakkia ja suklaata sekä yhden banaanin. Juotavaa kului litran verran urheilujuomaa ja vajaa litra vettä. Syömisessä ja juomisessa oon siis petrannut, mutta edelleen pitäisi saada alas enemmän, niin virta viimeisillekin kilometreille riittäisi ja vaikka kuulisi mitä ihmiset ympärillä puhuu.

Kuva: Onevisionfi, Vas:lta Piia Siitonen (3.), mä (2.) ja Mia Tuoriniemi (1.).

Palkintojen jako oli itselleni erittäin merkittävä asia. Mua jännitti. Tuntui hassulta olla valokeilassa tällaisten mahtavien juoksijoiden seurassa. Tästä kuitenkin tuli elämäni yksi tähtihetki ja käsitin todella, että meillä jokaisella on vaikka mitä mahdollisuuksia toteuttaa ja saavuttaa omia unelmia. Joskus elämä todella yllättää ja sitä on kuin linnunpoikanen pesästä pudonneena, että mitä ihmettä nyt tapahtuu.

Palkinnoksi sain Garminin Vivosport -aktiivisuusrannekkeen. Aivan huippu palkinto siis! Oon sen nyt ottanut käyttöön ja pikku hiljaa testailen ja haen käyttökokemuksia. Kerron sitten myöhemmin miltä tämä tuntuu, mutta nyt jo vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta.

Palkinto käyttöön.

Koli ja Vaarojen maraton täytti odotukseni ja koko meidän porukalla oli onnistunut pidennetty viikonloppu. Me aikuiset saimme rentoutua; miehet kalastivat ja saivat saalistakin ja me naiset juoksimme onnistuneet juoksut. Tuli koettua yhdessä taas niin paljon ja parasta tässä oli jakaa tämä kaikki tärkeiden ihmisten kanssa. Iso kiitos siis miehelleni, ystäville Niinalle ja Harrille, Sarille perheineen ja kaikille teille tutuille ja uusille tutuille jotka moikkasivat. Jokainen viesti ja onnittelu yksityisesti tai julkisesti somessa on lämmittänyt mieltä. Olen lukenut ne kaikki, useamman kerran.

Kolin maisemat auringon laskiessa.

Kiitos 😊

~Eija~