Sekoilua ja hylsy

 Useamman vuoden ajan on tullut kilpailtua omalla tasolla tavoitteellisesti. On tullut testattua itseä erityisesti kestävyydessä, sisukkuudessa ja nopeudessa. Polkujuoksussa on tullut kokeiltua melko monenlaista matkaa ja ultrat sytytti eniten. Pyöräsuunnistuksessa oon ottanut oppia kantapään kautta ja päässyt hyvään vauhtiin. Tossusuunnistusta rakastan eniten, mutta juoksuvauhti ei riitä metsän puolella. Sprintissä se riittää omalla ikätasolla kamppailemaan kymppisakkiin ja uskallan sanoa tämän ääneen.

Tämän vuoden pääkisatavoitteita on ollut pyöräsuunnistuksen sm-kisat ja sieltä joltain matkalta omassa ikäsarjassa mitali. Sen olen saanut ja viikon päästä on vielä viesti, jossa mulla ja Ninnillä on jäänyt pahasti hampaan koloon.  Polkujuoksussa sain hyvän juoksun Nuts Karhunkierroksella toukokuussa, mutta Nuts Ylläs-Pallas oli pohjakosketus.

Vuoden tärkein henkilökohtainen kisa oli kuitenkin suunnistuksen SM-sprintti ja se oli tänään.

Ilmajoella am-sprintissä. Kuva: Timo Svahn

Heinäkuisen Alppireissun (tiedän, reissukertomus on pahasti kesken...) jälkeen alkoi valmistautuminen tähän päivään. Juoksua tasaisella, lyhyitä vetoja ja kovia sprinttitreenejä suunnistuskisoissa. Tuntui hyvältä, pysyin terveenä ja kisoissa sain hyvää otetta nopeaan suunnistamiseen. Tiesin, että mulla olisi mahdollisuudet viime vuosien tapaan sijoittua kymppisakkiin ja monen asian loksahtaessa kohdille, jopa korkeammalle. Viime vuonna olin hopealla.

Kuva; Timo Svahn

Sain kisareissu kaveriksi tyttäreni, joka pääsi osallistumaan sm kisoihin ensimmäisen kerran (täyttää tänä vuonna 14 vuotta). Perjantai illalla ajeltiin Lahteen ja lauantai aamulla vein tyttären autolla karsinnan lähtökynnykselle, mitä meillä veteraanisarjoilla ei aamulla ollut. Ajoin takaisin majapaikkaan ja jätin auton parkkiin. Lähdin kävellen kisakeskukseen, jonne oli reilu 4km. Toki mietin, onko tyhmää rasittaa kävelemällä näin pitkästi ennen kovia kisavetoja, mutta otin sen hyvänä lämmittelynä. Tytär ehti tulla maaliin ennenkuin mulla oli oma lähtö. Hyvin oli tyttärellä  mennyt.

D40 sarjan karsintalähdöt oli viimeisiä. Kaikki hyväksytyllä suorituksella pääsisi finaaliin, joten ei tarvitsisi repiä kovaa, huolehtia vain oikeat rastit ja välttää kielletyt alueet ja ylitykset. Silti jännitti. Sormet olivat ihan jäässä, vaikka keli oli lämmin.

Karsinta meni hyvin. Piti toki pysähdellä ja tiirata karttaa tarkkaan ja yksi huono S-muotoinen reitinvalinta. Kuitenkin tuntui, että suunnistaminen pysyi lähes koko ajan hallinnassa, pienistä virheistä huolimatta. Juoksu oli jopa helppoa. Muutkin sarjassa olivat menneet rennosti ja olin sarjani 5.

Sm-sprintin viimeinen rasti. Rastimerkkinä 'puu'.

Sitten oli pari tuntia odottelua kilpailukeskuksessa ennen finaaleja ja kaikkien oli ylitettävä lähtökynnys klo.13. Oma lähtö oli klo.14 joten ei tarvinnut mahdottoman kauaa odotella.

Fiilis oli oikein hyvä ja rauhallinen. Tiedossa oli haastavaa suunnistamista, mutta olisinpa vain ymmärtänyt kuinka haasteellista!

Oi voi... Eihän se sitten sujunut ollenkaan. Tein useita virheitä, jälkikäteen karttaa tutkiessa laskin 7 virhettä, joista yksi oli ISO ja jo yksin olisi pilannut suorituksen. Lisäksi oli pieniä, enkä nopeita pysähdyksiä edes laskenut. Lopussa koko suorituksen romutti kolmanneksi viimeisellä rastilla sekoilu. Olin menossa 17. rastille, mutta epähuomiossa leimasin 18. rastin ja olin jo suuntaamassa loppusuoralle kun hoksasin että nyt jotain jäi välistä ja käännös 17. rastille. Tulin rastille jonka koodi oli 117 ja jotenkin sekoitin sen tuohon rastinumeroon. Oikeasti mun 17. rastin koodi olisi ollut 116. Nuo kaikki (116, 117 ja 118) rastit olivat lähellä toisiaan.

Niin että tuli sitten hylätty suoritus. Hyväksytyllä suorituksella ajan mukaan olisin ollut kymppisakin ulkopuolella odotetusti, koska virheitä tuli aivan liikaa. 

Sprintin finaalin radasta pieni karttapala.

Olo on pettynyt. Finaalissa suunnistus ei sujunut, yritin ehkä liikaa ja rata sokkeloisine reitinvalintoineen oli mulle liian vaikea. Olihan se kaikille sama, enkä kuullut kyllä kenenkään sanovan että olisi ollut helppoa. Eikä sen helppoa tarvitse ollakaan, koska kyseessä on suomenmestaruuskisat. Kroppaan jäi olo, että vielä jäi fyysisesti paljon reserviin. Eli aamun useamman kilometrin kävely kisakeskukseen ei todellakaan ollut huono juttu.

Ensi vuonna sm-sprintti on toukokuussa. Ensi vuonna vaihtuu myös sarja D45:seen. Pääsen isompien mittakaavojen kartoille ja josko silloin näkisi lukea karttaa paremmin. En malttaisi odottaa, sillä on tämä sprintti suunnistus vaan niin kivaa kaikessa sähäkkyydessään.

~Eija~

Aostanlaakso 2023 osa 2.

Aostanlaakson juoksuvaelluksen toiseen päivään herättiin Rifugio Deffeyesin alppimajassa aikaisin alppistartti ajatuksella. Klo.04.30 oltiin aamupalalla ja tarkoitus oli lähteä otsalamput päässä liikkeelle viideltä, mutta ulkona jytisteli ukkonen ja vettä satoi. Edellisenä iltana oppaamme Janne oli sääennustuksia tarkkaan tutkinutkin ja tiedossa oli sateinen päivä. Alkuperäiseen suunnitelmaan tehtiin siis muutoksia jo edellisenä iltana ja aamulla lähtöä myöhäistettiin tunnilla. Alppimajan isäntä toi pöytään lisää kahvia ja me istuttiin odottamaan.

Alppistartti kuivui semialppistartiksi.

Yö oli ollut meille kaikille hankala. Oikein kukaan ei ollut saanut hyvin nukuttua ja näin oli usein, ettei ensimmäinen yö korkealla ilman alassa ja isossa huoneessa vieraiden ihmisten joukossa ollut hyvä. Vähäisistä unista huolimatta oma olo tuntui melko hyvältä, koska innostus oli ihan tapissaan.

Klo.06.00 päivä oli sen verran kirkastunut, että lamppuja ei enää tarvinnut. Sade oli lakannut ja ukkonen oli selvästi siirtynyt sivummalle. Meillä olisi kolmisen tuntia aikaa liikkua harjanteen yli ja mahdollisesti ehtiä hyvän matkaa seuraavan saderintaman alta pois. Joten matkaan sadekamppeet suurimmalla osalla päällä.

Tumma sadepilvi nousee.

Lähdettiin loivaan kiviseen ylämäkeen tikuttelemaan. Kauaa ei mennyt kun alkoi piskotella. Taakse jäävien vuorien takaa näkyi seuraava lähestyvä tumma pilvirintama. Tuo rintama lähestyi kovaa vauhtia ja lopulta jouduimme hakeutumaan kivenlohkareiden suojaan. Sade yltyi ja ukkonen jylisi vuorten välissä. Olihan se komean näköistä ja hurjan kuuloista. Nopeasti meinasi kylmä tulla siellä kiven alla istuskellessa, koska alun nousussa oli pieni lämpö kroppaan ehtinyt tulla.

Kallion kolossa suojassa.

Päästiin kuitenkin lopulta jatkamaan matkaa ja huiputimme Passo Alton (2860mpy). Siellä ei kauaa  sumuisia maisemia ihasteltu, vaan lähdettiin reippaalla tahdilla alaspäin ja seuraavaa lähestyvää ukkosrintamaa pakoon.

Passo Alto huiputettu tihkusateessa.

Alaspäin tullessa porukka osittain hajosi. Etuporukka, jossa itsekin juoksin, odotteli aina välillä porukkaa kasaan, mutta jatkoimme eteenpäin ennen kuin häntäpää oli saanut meitä kiinni. Itse olin kuullut Jannen ohjeen, että mennään alas puiden suojaan asti. Lopulta jäimme odottamaan ensimmäisten puiden jälkeen takaa tulevia. Häntäpäätä ei edelleenkään näkynyt ja Jannen ohjeella reittiä muutettiin ja jatkettiin kohti jotain maatilaa, jossa pääsisi sateelta suojaan. 

Maatila löytyi, mutta se oli yksityinen nykyään, joten jäimme puiden suojaan litimärkinä välttelemään lisää kastumiselta. Janne ja pari muuta lähti vastaan häntäpäätä, että saataisiin koko porukka kasaan. Kylmä alkoi hiipiä joka paikkaan. Oli pakko hyppiä, heilua ja keikkua. Oli todella kurja olo, mutta samaan aikaan hilpeän hauska. Lopulta kaikki olivat kasassa, joitakin harmitti enemmänkin ja osa porukasta oli mennyt harhaan koska eivät tienneet mihin me olimme menneet. No me toimimme ohjeiden mukaan hakeutumalla nopeasti suojaan ukkoselta.

Onneksi tunnelma siitä keveni, kun lähdettiin paukuttamaan rempseää vauhtia 2000 laskumetriä alas La Salleen. Oli hirmuinen nälkä ja pujahdettiin heti ensimmäiseen kauppaan hakemaan lisää evästä ja viereiseen kahvilaan lämpöisille juomille ja leiville. Olimme melkoinen näky vettä valuvine vaatteinemme.

Villeneuven "kirppari".

Reittimuutoksen vuoksi meidän piti tehdä bussi siirtymä Villeneuveen, jossa lounastimme reissussa legendaariseksi nousseessa pizzaputka Mimmossa. Muita asiakkaita ei ollut ja rohkeimmat kokeilivat kovassa energiavajeessa testata nutellapitsaa. Tästä tulikin reissumme eräänlainen puheenaiheiden hitti.

Lounaamme aikana sade oli vihdoin lakannut ja jopa aurinko pilkahteli. Me ripottelimme märkiä vaatteita bussikatoksen viereiselle aidalle kuivumaan ja tunnelma oli taas ihan huipussaan. Näin se elämä heittelee fiiliksiä suuntaan ja toiseen. Tästä jatkettiin vielä bussilla Valgrisenchen alppikylään.

Useita hylättyjä kivistä muurattuja taloja ja majoja näkyi siellä täällä. Aina sitä miettii, millaista elämää niissä on aikoja sitten eletty.

Lopulta päästiin taas vaeltamisen makuun, kun kuljimme laakson pohjaa ja lopulta 600 verttimetriä nousimme seuraavan yön alppimajaamme Rifugio Bezzille (2284mpy).

Pitemmästi tasaista pätkää ennen illan viimeistä nousua.

Päivälle tuli isoista reittimuutoksista huolimatta reipas 28 kilometriä ja 1200 nousumetriä. Laskuakin tuli ihan kiitettävästi ja etureisissä tuntui vielä kahden edellisenkin päivän alamäki rallattelut. Lisäksi mun erityisherkät kantapäät vinkuivat. Erityisesti vasemmassa kantapäässä ja kehräsluun alla oli ilkeät ihorikot. Niihin olin rakkolaastarit laittanut jo ekana päivänä, mutta edellispäivän helteessä ja tämän päivän vesisateessa eivät laastarit pysyneet paikoillaan. Majapaikassa kuljinkin sitten ilman sukkia, että iho pääsisi hengittämään.

Päivällinen kaikille majassa yöpyjille oli tutusti klo.19. Valtava puheensorina täytti jälleen ruokasalin. Väsyneenä päivän kulkemisesta itse henkilökohtaisesti toivoisin hiljaisempaa ympäristöä, kun nyt ei edes oman pöydän toisesta päässä käytyä keskustelua kuullut. Päivällisen aikana ulkona kävi kova puhuri ja hetkellisesti maisema peittyi valkoiseksi, kun taivaalta tuli peukalon pään kokoisia rakeita.  

Täällä nukuimme jälleen isossa, vaikkakin ainakin kolme kertaa pienemmässä huoneessa kuin edellisenä yönä. Ja nyt nukuinkin paljon paremmin kuin edellisenä yönä ja aamulla ulkona paistoi aurinko eikä edellisillan rakeista ollut muistona kuin hiukan kostea maa.

Rifugio Bezzi alppimaja.

Valoisalla lähdettiin liikkeelle.

Kolmannen päivän ja seuraavan päivän tapahtumat ja paikat sekoittuvat muistoissa. Kuvia ja karttoja on pitänyt katsella tarkkaan, että osaisi jonkinlaisen selonteon tehdä missä oltiin ja mitä fiiliksiä pyöri päässä. Ne menevät silti edelleen sekaisin.

Kuitenkin aamulla oli rauhallisempi liikkeelle lähtö. Aamupala oli hitusen parempi kuin ensimmäisellä alppimajalla ja yritin syödä mahdollisimman tukevasti varastamatta toisten leipiä. Laitoin jalkoihin uudet rakkolaastarit ja teippasin niiden päältä vielä kinesioteipillä. Peukut pystyssä, että ne pysyisivät paikalla. Askeltaminen rikkinäisillä kantapäillä oli kivuliasta, mutta pienesti hammasta purren eteenpäin ja niinhän siinä kävi, että hetken matkan jälkeen kroppa lämpeni ja jalkaterien tuntemukset turtuivat ja pystyi etenemään nauttien tärkeimmästä, eli matkanteosta ja maisemista.

Aamupäivän maisemat olivat karut, kun lähestyttiin jäätikköä, jonka nimeä en muista. Soralta siirryttiin isompi lohkareiselle polun tapaiselle, jossa itse polkukin hetkellisesti katosi. Kiiparoitiin melko vaativasta pikku pätkästä alas ja päästiin pari kertaa lumellekin. Koko reissulla ei kuitenkaan tarvittu jäärautoja, koska tällekin päivälle tuli reittimuutoksia ja yksi korkeahko huiputus jätettiin väliin. Nollaraja meni jossain 2800 metrin korkeudessa ja huipulle olisi pitänyt mennä ylemmäs kallioista alustaa. Edellispäivän sateet todennäköisesti oli jäätynyt kallioon ja siihen ei purisi edes raudat. Turvallisuus edellä mentiin. Tässä kohdassa kuitenkin harmitti oikeasti. Harmitti oma tuuri, että nyt kun mä olen täällä, päättää keli heittää räpäskää naamaan. 

Jonnekin kuitenkin päästiin tiukan ylöspäin tunkkaamisen jälkeen ja muun muassa Col Basse Dere (3082mpy) tultiin ylös viileässä tuulessa. Iloinen ryhmäkuva taas merkkipaalun ympärillä.

Col Basse dere.

Sitten tulee pätkä, etten tarkemmin muista mitä korkeuksia huiputettiin tai mitä fiiliksiä tai ajatuksia päässä pyöri. Sitä taidettiin vain mennä peräkanaa, välillä pysähdyttiin hetkeksi evästämään ja huilaamaan. Kuvien perusteella kauniita maisemia oli silmän kantamattomiin ja oli vaikea valita niistä, mitä tänne laittaa.

Yksi haave reissulla oli päästä pulahtamaan alppilammessa ja tänään se toteutui ja vielä kahdesti. Lampien paikkoja en muista. Vesi oli kirkasta ja viileää, mutta ei mitenkään poikkeuksellisen kylmää verrattuna Suomen vesistöihin. Omille jaloille viileä kastautuminen tuntui tekevän hyvää, mielestä puhumattakaan. Ensimmäisessä, kovin matalassa lammessa vain kastauduttiin alkkarit päällä ja myöhemmin lähempänä seuraavan yöpymispaikkaa uitiin pitemmästi. Siellä useampi meidän porukasta innostui mukaan.

Pikainen pulahdus alppilammessa Hannan ja Terhin kanssa.

Edessä näkyvässäkin alppilammessa kävimme uimassa.

Kolmanneksi yöksi tultiin Rifugio Savoiaan (2534mpy). Täällä saimme nukkua pienemmissä huoneissa. Omassani meitä oli vain neljä ja se toi mukavaa rauhaa iltatoimissa, nukkumisesta puhumattakaan. Kinesioteipit olivat pysyneet hyvin kantapäissä ja jätin ne paikoilleen. Vaihtaisin ne sitten seuraavana iltana uusiin. Uimisesta kastuneet vaatteet mietitytti, kuinka ehtivät kuivua aamuun mennessä. Niitä levittelin huoneessa minne pystyi.

Juoksuvaelluksen iloa.

~Eija~

Aostanlaako 2023 osa 1.

 Aostanlaakso juoksuvaellus 2023

Milanoon saavuimme lentäen lauantaina 22.7. aamupäivällä. Reipas kaksi tuntia ajettiin pikkubussilla Courmayeriin ja majoituttiin Hotel Edelweissin muutaman vuosikymmenen takaiseen sisustustunnelmaan. Kaikki oleellinen oli ja vierellä kohoavat vuoret sai huokailemaan ilosta. Koko juoksuvaellus porukkamme, 12 osallistujaa sekä kaksi Alppimentoriet opastamme olivat kasassa ja suuntasimme ensimmäiselle yhteiselle lounaalle, pitsalle.

Siinä se on, Mont Blanc!

Syömisen jälkeen ohjelmassa oli reissumme prologi, jossa huiputtaisimme vieressä komeilevan Mont Chetifin (2342 mpy). Hissillä noustiin rinnettä palan matkaa ylös ja huipulle käveltiin 490 nousumetrin verran. Homma kävi selväksi heti, että ylöspäin kävellään, sauvat tukena ja juoda kannattaa tiheästi omaan tahtiin. Porukasssa edettiin hyvinkin erilaisilla tahdeilla, mutta välillä pysähdyttiin odottamaan kaikki yhteen läjään. Tasaisella pääsi ottamaan juoksuaskelia ja olihan siellä huipulla hienoa.

Ihan parasta oli tajuta, että taustalla kohosi upea ja uljas Mont Blanc (4809mpy), joka on Alppien korkein huippu. Se kauneus veti ihan sanattomaksi ja olisin voinut tuijotella näkymää vielä pitkään. Onhan se jotain ihan käsittämättömän upeaa, erityisesti tällaiselle aakeiden laakeiden peltojen keskellä kasvaneelle.

Minä ja Mont Blanc 😍

Takaisin alaspäin tulikin sitten kiire, että ehdittiin viimeiseen alaspäin menevään hissiin. Mukavasti etureidet sai kihelmöimään, hiki tuli ja innostus kasvoi. Sydän oli pakahtua siihen tunteeseen, että vihdoin olemme täällä. Prologille tuli pituutta 5,5km plus kävelyt kylässä. Illalla käytiin vielä paikallisessa burgeripaikassa myöhäisellä päivällisellä. Tai no meille suomalaisille se on melko myöhään, klo.19 jälkeen, mutta Italiassa se on ihan normaali aika.

Meidän juoksuvaellus porukka ja Mont Blanc!

Sunnuntai aamulla alkoi juoksuvaelluksemme ensimmäinen päivä.

12 litran reppuun olin pakannut sukkia 4kpl, alkkareita 4kpl, yksi t-paita, yhdet shortsit, irtohihat, 2kpl tuubihuiveja, sadetakki, sadehousut, kevyet hanskat, sadehanskat, jääraudat, lamppu, varavirtalähde ja johdot, huulirasva, hammasharja- ja tahna, perusvoide, pieni harja, ripsiväri, pieni hiuslakkapullo, kinesioteippiä, laastaria, haavan puhdistusliinoja, haavataitoksia ja liimasidosta, juomapullot (yhteensä 1 litra) ja alppimajoille silkkimakuupussi, pitkähihainen paita ja trikoot sekä pyyheliina. Vyölle tuli paikka sauvoille ja kameralle. Lisäksi mukana oli tietysti lähtiessä olleet vaatteet ja kengissä gaiterit estämään pikku kivien pääsyn kenkiin ja silmillä aurinkolasit. Kaikki mahtui mukaan ja yllättävän hyvin ne kulki muhkuraiselta näyttävässä repussa mukana. Olin varautunut että reppu hinkkaa, mutta koko reissulla ei tarvinnut teipin palaa laittaa selkään, muualle kylläkin...

Hotellilta lähdettiin kävelemään kohti ensimmäistä rinnettä ja tulevia colleja, vuorten harjuja. Teki mieli hyppiä ilosta ja ehkä vähän hypinkin. Ensimmäisellä ruohikkoisella rinteellä oli kuuma, todella kuuma. Vapaana kuljeskelevat lehmät olivat pelottavia. Lehmien kaulassa kilkattavat isot lehmänkellot varoittivat kyllä jo kauas niiden lähestymisen.

Pidettiin sopivissa väleissä taukoa. Istuttiin keskellä kaunista niittyä ja katseltiin näkymää Mont Blancille. Tähän voisi jäädä ja hengitellä vaan. Mutta jatkoimme matkaa.

Col 'd Arp saavutettu.

Tunkkasimme noin 1300 nousumetriä ylös Col 'd Arp harjanteelle (2571mpy) ja sieltä rullailtiin ihanaa niittypolkua alas La Thuilen kylään lounaalle. Etureisissä tuntui edellispäivän prologi.

Rullaillen alas.

La Thuillen kylään lounaalle.

Kylässä täytettiin juomapullot ja vatsat täynnä jatkettiin matkaa kylän läpi kohti seuraavaa nousua. Jäätelöt napattiin Bar Delle Cascatesta ja sen jälkeen nopea piipahdus prima Cascata del Rutor vesiputouksella. Matka ylöspäin jatkui sauvoja leveähköön polkuun nakuttaen. oli valtavan kuuma ja puut antoivat vielä viilentävää varjoa.

Komea vesiputous alajuoksuun päin.

Taukopaikan maisemat 😍

Hyviä uimpaikkoja ei ollut ollut oikein tarjolla, kunnes pieni puron suvanne ilmestyi ja meistä muutama kävi virkistäytymässä. Kyllä teki hyvää ja vesi tuntui yhtä viileältä kuin Suomessakin, joten ei paha ollenkaan. Märillä vaatteilla eteenpäin jatkaminen ei tuntunut helteessä huonolta ollenkaan.

Pulahdus vuoristopuron pienessä lammessa.

Nousimme Rifugio Deffeyesiin (2494 mpy) ensimmäiseen alppimajapaikkaamme. Täällä olisimme ensimmäisen yömme. Alppimajassa nukuimme kaikki yhdessä isossa huoneessa, jossa oli arviolta 40 vuodepaikkaa. Suihkussa, jossa tuli lämmintä vettä, kävimme pikaisesti yksi kerrallaan. Vessoja sentään oli useampi. Illalla kello.19 oli koko alppimajan yöpyjille yhteinen päivällinen. Ruokailuista ja ruuista on tarkoitus tehdä aikanaan oma postaus, joten jätetään tässä kohdassa tarkempi ruoka analysointi väliin. Sanottakoon kuitenkin sen verran, että nälkä oli usein ja ruokaa upposi.

Deffeyesin alppimaja näkyy jo!

Juoksuvaatteet kuivumassa Alpeilla.

Kilometrejä kertyi 30. Liikkeellä oltiin kuusi tuntia, tauoille aina pysäytin kellon. Nousumetrejä kertyi 2580 ja laskua 1210 metriä. Mun keskisyke oli 119 ja meidän keskivauhti oli 12min/km.

Menimme aikaisin sänkyihin, koska oli väsy ja seuraavalle aamulle oli suunniteltu aikainen alppistartti. Korvatulpat korviin ja silmät kiinni. Kropassa oli adrenaliinia eikä se uni oikein tahtonut tulla. Kelloa tuli vilkuiltua ja kyljen vaihdokset yritti tehdä varovaisesti, ettei alapedissä nukkuva häiriintyisi. Pelotti, millainen seuraavasta päivästä tulisi, jos en saa nukuttua.

Jatkuu seuraavassa postauksessa...

~Eija~

Juoksuvaellus pakkailua

 Jokunen vuosi sitten näin netissä jutun ryhmistä, jotka tekivät juoksuvaelluksia Alpeilla. Maisemat olivat upeita ja nousumetrit houkuttelevia. Ystäväni Mervin kanssa käytiin Dolomiiteilla retkeilemässä ja se oli upeaa. Ajatus joskus lähteä juoksuvaellukselle Alpeille syntyi. Tässä välissä tein pohjatöitä, että kulku haastavassa maastossa sujuisi ja tulihan tuossa jokunen kisakin juostua.

Motonetin hanskat.

Juoksuvaellus ei yksistään onnistu fyysisellä kunnolla, vaikka sekin toki on erittäin tärkeää, vaan tarvitaan myös iso kasa varusteita. Ehkä mielenkiintoisin on ollut Motonetin "sadehanskat". Myös uusi tuttavuus on ollut irto jääraudat kenkiin ja silkki makuupussi, joista jälkimmäisen tilasin Saksasta. Jouduin tilaamaan myös 12 litran juoksurepun, sillä ultrilla käyttämäni 5 litran juoksuliivi on aivan liian pieni. Kaikki tavarat levitettyäni kotona lattialle, mietin miten ihmeessä onnistun ne mahduttamaan tuohon uuteen reppuun.

Juoksuvaellus tavarat levällään.

Hankalaa se olikin. Pudotin jo pois yhden takin ja parit sukat. Harjoitus pakkauksiin en ollut oikein tyytyväinen, joten viimeinen viilaus jää starttipaikalle. Loppuun asti toivon, että jääraudat voisi jättää pois, sillä ne painaa ja on aika isot.

Reppu pakattuna ja vierellä oletetut starttivaatteet.

Edellä mainittujen itselle erikoisempien tavaroiden lisäksi juoksuvaellusreppuun lähti myös sadehousut ja -takki (sama joka on ultrajuoksuissa pakollisena varusteena), vaihtosukkia ja alkkareita,, irtohihat, vaihto shortsit ja t-paita, vaatetus alppimajoille ja hammasharja ja -tahna. Lisäksi laastareita, kinesioteippiä ja särkylääkettä, sekä powerpank ja johdot. Juoksuvyössä kulkee sauvat ja pikku evästä.

Tyttären kummien, Sannan perheen luona oli hyvää tyttären synttärikakkua 😋

Juoksuvaelluksen yöt nukumme alppimajoissa, joissa saa myös päivällistä ja aamupalan. Päivämatkat ovat 25-35 kilometriä ja kokonaisuudessa tulee jotain 175km ja 13000 nousumetriä. Lounaat pysähdytään aina jossain syömässä, tarkemmin en tiedä millaisissa paikoissa. Muutamana aamuna tehdään niin sanottu alppilähtö, eli liikkeelle lähdemme aamulla klo.05.

Työmatkan maisemat alkuviikosta.

Kauniista kotiseutujen maisemista on hienoa päästä hyvinkin erilaisiin maisemiin. En tiedä mitä kaikkea onkaan edessä, mutta yritän nauttia siitä joka hetki.

Onneksi Hanna on mukana ja lähestyminen Helsinki-Vantaan lentokenttää kulki ystäväni Sannan perheen kautta. Sannan luona yövymme lähtöä edeltävän yön ja aamulla kohti Italian Milanoa, josta siirrymme Courmayeriin. Siitä sitten etappi kerrallaan pää lähempänä pilviä.

~Eija~ 

Reidet hapoilla SM-kisoissa

Pyöräsuunnistuksen sprintin ja pitkänmatkan Suomen mestaruudet ratkottiin viikonloppuna Jurvassa. Samoilla rasteilla pörräsi niin Suomen terävin kärki kuin me veteraani-ikäiset ja junioritkin. Meidän perheestä mun mukaan lähti 14 sarjalainen tyttäreni, joka pääsi osallistumaan 15 vuotiaiden sarjassa ensimmäistä kertaa SM kisoihin. Hienosti veti hyväksytyt suoritukset ja sai roppakaupalla kokemusta. Ketään ei päästetty helpolla, sillä monenmoista haastetta oli.

Oppia tuli jo ennen kisaa, kun lähtöjärjestys sarjassa ei ollutkaan odotetunlainen. Oon aina ymmärtänyt, että SM kisoissa mennään edellis vuoden rankin järjestyksen mukaan (parhaat pisteet kerännyt lähtee viimeisenä), mutta lähtöjärjestys määräytyykin kuluvan vuoden kisojen perusteella tiettyyn päivään mennessä. Nyt tuo päivä oli heinäkuun alussa ja sitä ennen oli mulla pari kisaa käytynä; Suomen cup Kurikassa ja aluemestaruuskisat Teuvalla. Joillakin meidän sarjalaisista ei kai ollut ainuttakaan kisaa alla ja täten mut rankattiinkin ilmoittautuneista ykköseksi. Mun harteille tulikin valtavat paineet, jotka kasasin aivan itse. Ei ole hetkeen hermostuttanut mikään kisa näin paljon kuin nyt. Näin aikuisena en edes ole jännittänyt enää niin valtavasti, mutta nyt sain oman ajatusmaailmani ihan sekaisin.

Lauantaina oli sprintti ja kaikessa sähäkyydessään ja rankkuudessaan tämä on kuitenkin mun lemppari, niin pyörällä kuin tossulla. Ennen lähtöä kädet ihan tärisi ja oli niin hermostunut olo. Hyvät verryttelyt oli alla. Sitten sitä mentiin.

Kuva: Päivi

D40 sarjassa lyhintä reittiä matka oli 5,9km. Alkuun poljettiin asutusalueen läpi ja sitten poluille. Pari polun ohiajoa tuli ja niissä kohdissa jarrut pohjaan ja korjaus liike. Lopussa pururadan ja frisbeegolfradan kiemuroissa tuli kahdelle rastille epävarmaa etenemistä, mutta isoilta virheiltä vältyin. Väliajoissa näkee, että vain reitin keskivaiheilla väärälle polulle poukkoilusta menetin merkittävästi sekunteja, mutta muuten eteneminen oli hyvää. Jalkoja hapotti ja keuhkot olivat kovilla. Loppuun asti painoin sen minkä pääsin. Ilokseni voitin sarjani 19 sekunnin erolla 😁 Meitä oli 7 osanottajaa, eli oikein mukava määrä tässä lajissa.

Ninni ja mä pitkänmatkan kärki.

Sunnuntaina oli vuorossa pitkämatka, eli ihan eri settiä kuin sprintti. Vauhtia sai tiputtaa, mutta matka ottaisi aikaa ja vaatisi vahvoja reisiä ihan toisella tavalla. Ei jännittänyt niin paljon kuin edellispäivänä, mutta oma jaksaminen mietitytti. Polkujuoksu satasesta oli vasta viikko ja kroppa ei varmasti ole vielä ihan palautunut. Mutta omaa parasta lähdettiin tekemään.

Alkuun oli lyhyitä rastivälejä ja koko reitin kinkkisin rastiväli oli ehdottomasti 3-4. Linnuntietä matka oli lyhyt, mutta kielletty tien ylitys pakotti kiertämään joko kaukaa yläkautta tai alakautta (katso kuva alla). Mä olin hämilläni mitä tehdä ja harkitsin ylhäältä tien ylitystä punaisen kieltoviivan loputtua. Siinä olisi kuitenkin tullut hyvä matka umpimetsässä könyämistä pyörää taluttaen ja valitsin kiertämisen polkuja pitkin ajaen alakautta ensimmäisen sallitun tien ylityksen kohdalta. Vitos rastin jälkeen oli pitkä siirtymä kartan toiselle reunalle ja tuossa vaiheessa alkoi olemaan jo melko hapokasta reisien osalta. Mielessä pyöri mahdolliset huonot reitinvalinnat alussa, mutta oli vaan yritettävä eteenpäin.

Kiersin rasteille mahdollisimman hyväpohjaisia polkuja pitkin, koska kokemusta on huonoista metsäoijoista ja pistepolku valinnoista. Ninni lähti mua kolme minuuttia aikaisemmin ja Ninnin selän näkeminen tsemppasi puskemaan vielä lisää. Kartan vaihdossa oltiin yhtäaikaa ja siitä seuraavalle rastille tehtiinkin eri reitinvalinta ja Ninni pääsi edelle. Hitsi me sitten mentiinkin lujaa, kun toinen yrittää karkuun ja toinen yrittää kiinni! Ihan parasta toistemme kannustamista 😅 Ja kummasti niitä voimia oli vielä molemmilla. Maaliin poljettiin peräkanaa ja mittariin tuli melkein 30 kilometriä ja aikaa meni puoltoista tuntia.

Paljon puhuttanut tien ylitys kohta.

Taas sai iloita, sillä mä tulin toiseksi ja Ninni pronssille. Mitalimme vielä kuitenkin kirkastuivat, kun sarjan voittaja hylättiin, sekä neljänneksi sijoittunut juuri tuon aikaisemmin mainitsemani tien ylityksen vuoksi. Siitä ei saanut tietä ylittää. Mielestäni karttaa lukemalla siitä saisi yli mennä, koska punainen kieltoviiva loppuu. Mutta kilpailuohjeissa lukee: 

"Pitkällä matkalla Kauhajoentien voi ylittää kolmesta kohtaa, jotka kuvattuna alla (ko kuvaa ei tässä postauksessa ole). Ensimmäisessä kuvassa tien ylitys suoraan tai ajo oranssin karttamerkin mukaan tien pientareella metsässä tulevan polun jatkona (ei saa vaihtaa tien puolta). Sallitut ja kielletyt ylitykset ovat valvottuja."  Suunta-Jurva

Kilpailuohjeen tekstikään ei ole niin selkeä. Tuosta voisi ymmärtää, että tien saa ylittää, mutta sitä ei saa aja vaihtaen tien puolta. Toki lukee, että tuo oranssi karttamerkki on polun jatke. Miksi tuo punainen viiva ei ole sitten piirretty tuohon sallittuun tien ylitykseen asti, vaan se on tuohon oranssiin karttamerkkiin asti. Eikö ratamestarilla tullut mieleen, että jotkut painavat myös umpimetsässä, sillä oikoa sai. Mielestäni todella kyseenalainen juttu. Ja tämän vuoksi pitkänmatkan mestaruus ei tuntunut niin hyvältä kuin sprintin. Ymmärrätte varmaan. Itse olin lukenut ohjeet luokattoman huonosti ennen kisoja, mutta onnekseni varmistelin sallittuja ylitys paikkoja pysähtymällä välillä lukemaan karttaa ja se, että välttelen turhan pitkiä metsä tunkkauksia.

Viikonlopun kartat ja kaulakorut.

Kotiin tuomisian nyt kuitenkin kaksi mestaruutta. Aika ihmeellistä ja tuntuu kyllä hyvältä. Omat suoritukset olivat kaikkine virheineen mun näköisiä  ja varmasti juuri sellaisia mihin just nyt pystyn. Varmuutta pyöräsuunnistamiseen on tullut aivan hurjan paljon viimeisten vuosien aikana, mutta kuitenkin jälleen kerran oppi paljon. Esimerkiksi, että lue kilpailuohjeet tosi tarkasti!

Töihin juoksu jalkaa.

Kisojen lomassa oon ollut myös töissä. Tämän mahdollisti se, että kisat järjestettiin Etelä-Pohjanmaalla, noin 50min ajomatkan päässä kotona. Perjantai illalla työvuoro loppui ilta ysiltä. Sprintistä porhalsin suoraan töihin kulkematta edes suihkun kautta ja kotiin pääsin puolen yön aikaan. Sunnuntaina kisojen jälkeen sentään ehdin käydä suihkussa ja syödä sekä ottaa miniunet kotona ja sitten yövuoroon. Tiukkaa työvuoro settiä on vielä keskiviikon myöhäiseen iltaan asti ja sitten vapaiden kautta pääsen viikon lomalle ja edessä on odotettu juoksuvaellus Alpeilla. Pakkailut on alkutekijöissään ja tyttären synttäritkin pitää vielä juhlia, joten hoppua riittää. Mutta tällaista tämä on. Mun näköistä elämää 😅

~Eija~