tiistai 30. lokakuuta 2018

Back to Koli

Suomen poikki ajaminen ratkiriemukkaassa seurassa ja paluu kolmen viikon jälkeen Kolille oli odotettu reissu. Vaikka nyt parkkipaikalla ja Kolin hotellin pihassa oli kovinkin rauhallista, ei ollut punaista mattoa tai maalikaarta, saatikka enää syksyn ruskaa, oli kuitenkin jälleen hento kerros lunta, tärkeitä ihmisiä ympärillä ja pieni kihelmöinti vatsanpohjassa. Oli viikonloppu kun tulisin ystävieni kanssa kokemaan Kolin kansallispuiston tunnelman, kiireettömyyttä ja omiin muistoihin palaamista. Ystäväni jo autossa kysyivät Vaarojen maraton ultrajuoksustani ja sain jakaa makupaloja matkastani heidän kanssaan koko viikonlopun ajan.
Ukko-Koli 347m
Perjantaina iltapäivällä pääsimme perille ja ennen auringon laskua kiirehdimme ylös Ukko-Kolille, jonka korkeus on 347 metriä. Vaarojen maraton reissuilla en ole ehtinyt huipulla käydä. Maisemat olivat mahtavat, vaikka nopeasti aurinko laski ja hämärän ja pimeän rajamailla löysimme takaisin autolle. 
Maisemia Ukko-Kolilta.
Mökki majoituksemme oli hyvä. Kaikki oleellinen löytyi mitä naisporukka tarvitsee. Ikkunasta näkyi Pielinen, jonka aalloissa kävin lauantai illalla pulahtamassa. Saunomisen ja lautapelin pelaamisen jälkeen maltoimme mennä suhteellisen ajoissa nukkumaan. Seuraavalle päivälle oli suunnitelma patikoida max 20km, lähtöpaikka oli päätetty ja se, että taksi saa tulla hakemaan meidät sitten jostain minne päätämme lenkkimme. Olin toki ottanut maastopyöränikin mukaan, jos olisin heittänyt naiset lähtöpaikalle ja vienyt auton valmiiksi jonnekin odottamaan ja sitten pyöräillyt lähtöpaikalle. Päädyimme lopulta kuitenkin taksiin. 
Pielisen rannalla
Aamulla kunnon aamupala, mikä oli molempina aamuina valmiiksi katettu ja mä vain ilmestyin pöytään (kiitos 😊). Pakkasimme reppumme; eväät, vara- ja taukovaatteet, lamppu, varavirtaa ja kartta. Ehdin käydä Pielisen rannalla hetken haistelemassa aamua. Ihanaa olla täällä. Tuulessa oli lupaus hienosta päivästä. 

Ajoimme Havukanaholle. Muistot tulvahti mieleen; tästä niityltä juoksin, fiilis oli mahtava, takana oli vasta reilu 5km. Pääsimme heti nousujen makuun ja riisuimme yhdet vaatekerrokset pois. Kiipeäminen palkittiin upeilla maisemilla Pieliselle ja sen yli. 
Havukanaholta lähtö
Pidimme vauhdin rauhallisena. Viiden naisen porukassa juttua riitti. Sua kuunneltiin, sait kuunnella, jaoimme nämä nousut ja maisemat, juuri tämän hetken. 
Kuvaamista Jauholanvaaralla 213m
Jauholanvaaralla pysähdyimme retkemme lähinnä virallista osuutta toteuttamaan, vaikka sekin meni enemmän nauraessa. Toimittaja Päivi nimittäin kuvasi mua eestä ja sivulta ja mä yritin olla ihan rentona luonnollisesti. Juttu ilmestynee marraskuussa paikallislehdessä. Jännittää minkä kuvan Päivi sieltä valitsee ja ennen kaikkea mitä kivaa teksti tulee sisältämään. 
Niin reippaana :)
Laskeuduimme Herajärven kierroksen itäpuolen vaaroilta alemmas ja puiden lomasta ilmestyi tyyni, kuvankaunis Pitkälampi. Aurinkokin ilahdutti meitä valaisemalla vastarannan havupuut ja heinikon. Kaunis paikka, jonka olin juostessa ihan sivuuttanut. Pysähdyimme hetkeksi ja se jäi muistoihin ikuisesti. 
Pitkälampi
Olimme välillä pysähtyneet hörppimään juotavaa, mutta retkemme pääateria nautittiin Laukkalassa. Kokosin trangian ja sinne tulet. Keittelimme Sannan suunnitteleman ateriamme, joka sisälsi porkkana-kaura-pastaa, aurinkokuivattuja tomaatteja ja kikherneitä. Ai että oli hyvää. 
Evästystä Lakkalassa
Lyhyemmätkin pysähdykset aiheuttavat nopeasti sen, että tulee vilu. Pitempi ruokailupysähdys aiheutti syvemmän vilun, joten jatkoimme evästämisen jälkeen taukovaatteet päällä matkaa. Myöhemmin, viimeistään seuraavan nousun jälkeen taas vähennettiin. 
Vetolossilla Sikosalmella ennen Kiviniemeä
Yksi odotetuin paikka oli Sikosalmen ylitys. Tämän ylitin vuosi sitten ollessani Vaarojen maratonilla 43 kilometrin matkalla. Muistan olleeni lautalla jonkun miehen kanssa. Paljaisiin käsiin kylmä muovinen vaijeri oli karun tuntuinen. Nyt kädet pysyivätkin lämpöisinä.

Pääsimme Kiviniemeen, jossa kolme viikkoa aikaisemmin täytin vesipulloni kiireesti ja jatkoin ripeästi matkaa. Silloin kanssakilpailijat hengittivät niskaan ja mun kilpailuvietti nosti päätään. Nyt sain hengitellä raikasta, pikkuisen plussan puolella olevaa ilmaa ilman kirimistä. Matkamme jatkui hyvä voimaisina kohti Kolinvaaraa.
Kolinvaara 185m
Luonnsuojelualue oli jäänyt itäpuolelle ja Herajärven länsipuolella välillä ylitettiin hakkuuaukkoja ja talousmetsää. Aurinko lämmitti reisiä ja alhaalla solassakin riitti vielä valoa. Ryläykselle olisi enää reilu 10 kilometriä, tämä naisporukka jaksaisi sinne ja sieltä tielle. Kypsyttelin ajatusta päässäni ja letkauttelin naisille heidän reaktioitaan seuraillen.

Saavuimme Kolinvaaralta tielle. Kello oli varttia vaille neljä. Arviolta kaksi tuntia menisi seuraavalle tielle Ryläyksen kautta, josta taksin olisi meidät helppo hakea. Pimeä tulisi ja meistä vain kahdella olisi lamppu mukana, mutta kyllä me niillä pärjättäisiin. Voisimme oikaista pikku tietä pitkin melko lähelle Ryläystä. Tähän ei vielä haluaisi lopettaa.

Eikä lopetettu vaan lähes yksimielisesti päätettiin jatkaa ja pistää tiepätkällä hiukan ripeämpi vauhti. Aurinko laski hurjaa vauhtia. Tie muuttui pienemmäksi ja pienemmäksi, pujottelimme varvikon läpi ja viimeinen 100 metriä suunnistettiin metsän läpi merkatulle polulle. Nousimme ylös Ryläykselle. Vaara, josta paljon Vaarojen maratonin tarinoissa puhutaan, mutta sen mahti ei ollut mulle vielä täysin auennut. Nyt kiipesimme nopsasti näköalatorniin. Aurinko painui horisontin taakse ja ehdimme juuri nähdä taianomaisen maiseman ympärillämme. Kaunista ja hiljaista.
Ryläys 323m
Pitkäksi aikaa ei voinut pysähtyä, sillä hämärä syveni. Vartin kävelyn jälkeen oli jo todella haasteellista astella jyrkkää ja mutaista rinnettä alaspäin. Viritimme valot ja seikkailumme sai mielestäni just hienon lisän. Kuitenkin tiesin, että yhtään nyrjähtänyttä nilkkaa tai totaalista väsähtämistä en halua, sillä koin olleeni se yllyttäjä tälle vaaran huiputukselle. Esitin rohkeaa ja tsemppasin "hyvin menee naiset" -huudahduksilla, mitkä lähinnä taisi huvittaa toisia.
Päästyämme Ryläyksen parkkipaikalle olo oli onnellinen - me tehtiin se! Kilometrejä kertyi noin 25 ja kaikki jaksettiin todella hyvin! Oon niin ylpeä ystävistäni ja sen ääneen monta kertaa sanoinkin. Tilasimme taksin, poseerasimme viimeiset otokset ja flossattiin lämpimikseksemme. 
Maalissa Ryläyksen parkkipaikalla
Loppu ilta piti sisällään pitsan syömistä, saunan löylyjä ja väsyneiden naisten kikatusta myöhälle yöhön. Saimme yhden extra tunninkin kun yöllä siirryttiin talviaikaan.

Aamusta heitin banaanin suuhun ja lähdin heittämään maastolenkin pyörällä. Olin menopelin tänne asti vetänyt, niin pitihän tilaisuus hyödyntää. Vajaan tunnin lenkki ja mökille kunnon aamupalalle. Pakkailut, mökin siivous ja auton nokka kohti Kuopiota, jossa pydähdyimme vielä syömään rauhassa.
Aamulenkki 11km.

Ravintola Ehtan Ehta-burgeriannos 👌
Ihana viikonloppu ihanien ystävien kanssa.
Kiitos kaikesta Päivi, Sanna, Mervi ja Marjo 💜
Kiitos Koli kauneudestasi.

~Eija~

keskiviikko 24. lokakuuta 2018

Punnerretaan

Ensi viikolle, lokakuun viimeiselle Sporttiporukan treeniin, lupasin paljon punnerruksia. Mun tulee  tehtyä punnerruksia epäsäännöllisen säännöllisesti, yleensä lenkin jälkeen. Teen usein 10 sarjan toistoja ja aikaa se vie vain muutaman minuutin, mutta silti hiki ja hyvä olo tulee. Voisi tehdä useamminkin ja säännöllisemmin, niin kunnon kehitystäkin voisi tapahtua.

Punnerruksessa pitää aktivoida koko kroppa, ylä-, keski- ja alavartalo. Se on kunnon treeni rintakehälle ja hartioille. Keskivartalo on pakko pitää kasassa, ettei selkä notkahda alas ja aiheuta helposti kipuja. Pakaroilla ja reisillä annetaan tuki ja linja kropalle. On hyvä aloittaa esimerkiksi polvet maassa ja maltillisella määrällä toistoja. Viikon tai kahden päästä rohkeasti polvet ylös maasta ja taas maltillisilla toistoilla etenemään.

Nyt heitän teille kaikille punnerrushaasteen!
Tehdään lähes joka päivä punnerruksia. Valitse itse teetkö polvet maassa vai ilmassa. Tarkista esimerkiksi peilin edessä tai kaverilta että asento on hyvä. Tee punnerrukset joko yhteen putkeen tai niin moneen kertaan jaettuna kuin sulle sopii.

Aloita 10 toistolla
Seuraavana päivänä 2 lisää
Sitten taas 2 lisää
Kunnes kasassa on 18 punnerrusta, sen jälkeen pidä päivä taukoa.
Ja aloita taas alusta
Kun tämä tuntuu helpolta, aloitakin 12 tai 14 punnerruksella ja lisää joka päivä aina 2 lisää.
Punnerruksen lähtöasento

Punnerruksen ala-asento
Kun peruspunnerrus tuntuu tylsältä, voi kokeilla tehdä erilaisia punnerrusvariaatioita. Näihin saat ideoita ensi viikolla tiistaina Sporttiporukan treeneissä Neiron koululla klo.18.30-19.30.
Tervetuloa punnertamaan 😃!
Ihanaa lokakuun loppua kaiklle!

~Eija~

tiistai 16. lokakuuta 2018

Erikoispitkää ja aaltoja

Ilmoitin itseni Vaarojen maraton viikolla suunnistuksen SM-erikoispitkille, jotka olivat viikko Kolin reissun jälkeen. Mielessä vilahti, että tokkopa olen palautunut polku-ultralta ja kuinkahan mä kisapaikalle, Saloon asti jaksan ajella. Alku viikosta, jalkojen lihakset vielä arkoina, aloin kysellä jospa saisin jotenkin porukan yhteiskyytiin, mutta erikoispitkiä edellispäivän suunnistuksen Halikko-viesti sotki sopivan porukan löytämistä. Suurin osa siis meni jo lauantaina Saloon ja mä olisin vielä silloin töissä. Kuitenkin seurakaveri tarjosi yösijaa kotoaan Ulvilasta, puolesta välistä matkaa, joten ei jäänyt sunnuntai aamulle (yölle) niin ajamista. Joten lauantaina töiden jälkeen lähdin ajelemaan pimeässä Liisan luo ja suht ajoissa pääsimme nukkumaankin.
Aamu-usvassa.
Aamu valkeni sumuisena ja niin lämpöisenä. Viikonlopun sunnuntaille oli luvattu todella poikkeuksellista keliä, lähemmäs 20 astetta! Kahden tunnin ajomatka Saloon hurahti jutellessa ja kaunista tienoota ihaillessa. 

Itse suunnistuskisa tuli olemaan tavallaan yhden etapin päätös, sillä tämä oli mun viimeinen virallinen kisani sarjassa D35. Toki mahdollisesti vielä tässä sarjassa jossain kisassa olen, mutta ensi vuonna siirryn D40-sarjaan, kun ikä pyörähtää uudelle luvulle. Suunnistuksen pääsarjoissa voivat kisata ihan kaikki, mutta siihen virallisesti kuuluvat 21-34 vuotiaat. 35 vuodesta eteenpäin sarja vaihtuu aina viiden vuoden välein. Sarjan vaihtaminen tarkoittaa yleensä lyhyempiä ratoja, mutta taso pysyy yhtä kovana suhteessa itseen.

Vaikka ikääntyminen aiheuttaa omat isommat tai pienemmät kriiseilynsä, on kuitenkin kiva päästä seuraavaan sarjaan. D35-sarjassa kun on usein niin todella vähän osallistujia. Sunnuntain erikoispitkilläkin kyseessä oleva sarja oli pienimpiä. Meitä oli 21. Kotona asetin itselleni tavoitteen päästä kymppisakkiin, hyvällä suorituksella voisi pärjätä paremminkin. Ilman odotuksia ja paineita kuitenkin lähdin, vaikka asiaan kuuluva jännitys pyöri vatsanpohjassa koko aamun.
Erikoispitkän kartta pala.
Matkana meillä oli 11,2 kilometriä linnuntietä. Karttana oli valtava "lakana" , 4xA4 kokoinen! Mittakaava 1:10 000, eli yksi senttimetri vastaa 100 metriä luonnossa. Noin ison kartan käsitteleminen ja taitteleminen pienemmäksi vaati metsässä useamman pyörittelyn.

Alussa oli kaksi helppoa rastia ja kolmaskin tie kierrolla näytti helpolta, mutta menin sen sitten huolimattomuuksissani ryssimään, kun ajauduin liikaa vasemmalle. Nelos rastin otin rauhallisemmin ja se napsahtikin heti kohdalle, mutta sitten vitoselle heitin mulle tuttuun tapaan ihan liikaa oikealle. Siinä sitten pyörin ja ihmettelin ja yritin saada jostain kiinni. Lopulta se rasti löytyi ja kohti pahan näköistä tiheikkö rastia. Sekin meni ohi! Suututti, kun juoksu kyllä kulki eikä jalkoja painanut viikon takainen vaaroilla rymyäminen yhtään, mutta suunnistaa en sitten millään osannut! Päätin yrittää pysyä tosissani suunnassa ja rauhoittaa menoa. Saman sarjalaisiakin vilaji ympärillä, eikä tällaisella suorituksella kymppisakkiin kyllä päästä.

Yhteensä meillä oli 19 rasti ja kun kolme alkupään rastia oli mennyt ihan pipariksi, niin onneksi seiska rastista eteenpäin homma alkoi rullata. Välillä sain mennä ihan omassa rauhassa ja välillä ympärillä pyöri muitakin. Kartta oli hyvä ja maastosta tykkäsin. Oli nousua ja laskua, avokallioita ja sopivasti ojia ja soita. Kipuileva vasen jalkani sain kerran kunnon tällin kivikossa, mutta ei onneksi aiheuttanut sen kummempaa harmia. Maaliin juoksentelin hyvävoimaisena ja hyvillä fiiliksillä. Aikaa kului yksi tunti ja 44 minuuttia ja oma kelloni näytti matkaa tulleen karvan verran alle 13 kilometriä. Pölläilyt lisäsi matkaa, sillä muutoin aika suoraan rastilta rastille suunnistin. Lopulta sijoitus 9. eli tavoitteeseen pääsin! Laskeskelin, että puhtaalla suorituksella olisi sijoitus voinut olla pari sijaa korkeammalla, mutta hyvä näin. Kisamakkarakioskin kautta autolle ja kotiin päin ajelemaan.
Maalissa.
Ulvilaan päin ajellessa tuli puheeksi, etten koskaan ole käynyt Yyterissä ja siitä se ajatus lähti, että piipahdetaas siellä äkkiä. Uskomattoman lämmin ja kirkas ilma ja mereltä päin puhaltava tuuli oli ihan parasta kauniilla hiekkarannalla. Jokunen uimarikin paikalla oli ja purjelautailijoita aalloissa. Todella kaunis paikka ja tänne on ehdottomasti tultava kesällä lasten kanssa.
Lokakuun auringossa.

Yyterin aaltoja.

Yyterin heikkadyynejä.
Liisa vei mut myös Kallon majakkasaarelle ihastelemaan veden silottamia kallioita. Odottelimme aina sitä seitsemättä aaltoa, joka olisi iso, saadaksemme hyvän kuvan aalloista. Paremmin kuitenkin kengät kastui aallon yltäessä pitkälle kallioille. Kaunis paikka, jossa voisi istuskella ajatuksissaan pitempäänkin.
Kallon kalliot.

Kuva: Liisa
Loppu viimein sunnuntain kisareissu oli oikein onnistunut, vaikka etukäteen moneen kertaan tuli mietittyä että mitä ihmettä mä nyt tuonne lähden. Suunnistuskausi on nyt paketissa ja muutenkin vaihdan hiukan kevyempään treenailuun hetkeksi, ihan tuon jalkanikin vuoksi. Marraskuun alussa on tarkoitus vielä mennä Komia Ilkanpolku-juoksu tapahtumaan juoksemaan 35 kilometriä, mutta siellä on enemmän sellainen oman viime vuoden ajan parantamis kuin kisaamis tavoite.

Aurinkoista ja iloista lokakuuta kaikille!

~Eija~

lauantai 13. lokakuuta 2018

Palautumista Kolilta

Viikko sitten juoksin elämäni parhaan kisajuoksun Kolilla. Parhaan siitä teki se että nostan Kolin Vaarojen maratonin rankan maaston hyvin korkealle arvoasteikossani ja mä onnistuin nyt juuri siellä. Lisäksi paikalla oli Suomen polkujuoksun parhaimmistoa, samalla viivalla ja samalla reitillä kuin itsekin olin. Olin kovin onnellinen ja jopa pyörryksissä siitä asiasta, että hyvänä päivänä vauhtini ja sisuni riittää vielä tällaisiin venymisiin. Juoksun jälkeen olin koko loppu päivän melko ymmälläni. Kaikki kokemani pyöri päässä, jalkoja särki, oli nälkä ja väsy, palkintojenjakoa jännitin ja ilosta sometin ystäville.

Viimein kun sänkyyn kisailtana ehdin ja olin pääsemässä uneen, hätkähdin aina pian hereille potkiessani varpaita kiviin ja juurakoihin. Kroppa kävi niin vielä kierroksilla ja aivot työsti päivän tapahtumia, olin vieläkin juoksemassa. Majapaikan liian lämmin sisälämpötila ja ahdistavan pieni huone ei auttanut nukahtamista yhtään. Oli jano ja päätä särki. Jossain kohdassa yötä siirryin olohuoneen sohvalle vesipullo vieressä ja jalat nostin sohvan selkänojalle. Torkahtelin, mutta aamulla huonosti nukutusta yöstä muistona olivat kunnon silmäpussit.
Sauvakävelyä palautteluna.
Oli ihana päästä nukkumaan omassa sängyssä, alkuyö aina piikkimatolla maaten ja sopivan viileässä huoneilmassa. Viikonlopun jälkeen mulla oli vielä kolme päivää vapaata ja ne olin jo etukäteen päättänyt rauhoittaa levolle ja kevyelle liikkumiselle. Jalkojen särky oli vielä maanantaina sen verran rajoittavaa, että portaita kulkiessa piti ottaa tukea kaiteesta. Etureisissä ei vain ollut "tärmää". Takareisien ja pohkeiden jumi tuntui istuessakin. Liike on kuitenkin lääke ja sanonta 'sillä se lähtee kuin on tullutkin' pitää niin paikkansa. Tähän kohtaan rauhallinen sauvakävelylenkki oli siis enemmän kuin just paikallaan.
Ihana syksy. 
Vasen jalkani otti todella nokkiinsa lauantain ultraurakasta ja siinä on ollut lievää turvotusta ja kipua juoksun jälkeen, mutta toki oireet ovat koko ajan pikku hiljaa helpottaneet. Alkuviikosta kipu tuntui kävellessäkin, mutta nyt enää kun kohtaa selkeästi painaa sormella tai laittaa turhan tiukat kengät jalkaan. Särkylääkkeisiin ei onneksi juoksun jälkeen ole tarvinnut turvautua. Kollegan ja kirurgin kanssa lounaalla jutellessa päädyimme diagnoosissamme jonkin nivelsiteen jalassa venähtäneen. Tai jalan jokin pikku luu on saanut huomaamattani osuman. Joka tapauksessa kipu tulee todennäköisesti olemaan vaivanani pitkään ja lepo ja tärähtelyn välttäminen ovat hoitona. Tarkoittaa siis sitä, että juokseminen kovalla alustalla on nyt hetkeksi poislaskuista. Onneksi on olemassa muitakin alustoja kuin asfaltti ja tietysti kaikki muut korvaavat lajit.
Vesijuoksemassa.
Yksi jalkavaivaisen juoksua korvaava ehdoton  laji on vesijuoksu ja sitä on tullut käytyä tekemässä uimahallissa satunnaisesti. Nyt sitä varmasti tulee harrastettua säännöllisemmin loppu syksyn ja tulevana talvena. Keskiviikkona jalatkin tuntuivat jo paremmilta joten oli vesijuoksun aika! Edellis viikon kertaan verrattuna jaloissa tuntui väsy, mutta nopeasti ne lähtivät siitä vertymään. Ja tunnin veden polkemisen jälkeen tein vielä puolen kilometrin uinnin omalla tyylillä, mikä ei ole lähellekään tyylikästä. Haaveena olisi joskus päästä kunnon aikuisten uimakouluun ja oppia olemaan kuin kala konsanaan vedessä...

Yksi kynsi muuten tulee lähtemään irti. Se on saman varpaan kynsi joka sai iskuja myös kevään Karhunkierroksella. Nyt ko kynsi on ruman musta mutta yllättävän kivuton. 
Cyclin porukkalenkillä. 
Tällä palauttavalla viikolla on tullut myös pyöräiltyä, sillä siinä jalka säästyy iskutukselta. Kuitenkin torstai illan Cyclin porukkalenkillä pimeässä metsässä jalkaa joutui vääntelemään teknisillä poluilla sen verran paljon, että se hiukan ärtyi siitä. Muutenhan 25 kilometrin lenkki oli aivan mahtava! Edellisillä yhteislenkeillä oon ollut hitaammassa (nautiskelu) porukassa, mutta nyt oli vain yksi ryhmä ja tiedossa napsun verran reippaampi vauhti. Jännitti pysynkö perässä ollenkaan! Leuka täristen ja polvet notkuen vauhdilla mättäiden yli ja mutkia suoriksi. Siirtymätaipaleita mentiin teitä pitkin ja sitten taas ryteikköön. Pimeässä ei aivan pysynyt kärryillä mistä mentiin, mutta kaunista oli valoletkassa polkea. Kyydissä pysyin, hiki tuli harvinaisen lämpöisessä lokakuun illassa ja kropassa tuntui just hyvältä.
Valot pimeydessä. 
Töihin oon tottakai myös polkenut pyörällä ja tulen pyöräilemään läpi talven niin usein kuin mahdollista. Nastarenkaat tulevat alle kun pakkaset alkavat, toimiva lamppu on jo käytössä ja asianmukaiset vaatteet sään mukaan. Nyt kelit ovat aivan mahtavat ja ruska ihan parhaimmillaan. 
Töihin. 
Fiilikset siis ovat loistavat ja ennen kuin edellisen polku-ultran lihassäryt olivat kokonaan helpanneet, ilmoitin itseni jo ensi kevään Karhunkierroksen polkukarkeloihin 😊 Silloin lähden selättämään polkuja 83 kilometrin matkalle! En malttaisi odottaa!

~Eija~

tiistai 9. lokakuuta 2018

Vaarojen maraton 65k

Yöllä katsoin ainakin kaksi kertaa olinko laittanut herätyksen aamulle oikein. Mökissämme, joka oli paritalo, oli kamalan kuuma viileämmässä nukkumaan tottuneelle eikä ilmastointikaan oikein ollut paras. Vatsan pohjassa pyöri jännitys ja mieli teki jo poluille. Lopulta herätystä ei tarvittu, vaan heräsin seinän takaa kuuluviin kolinoihin - taidettiin sieltäkin lähteä vaaroille. 

Pitkän matkalaiset, 130 kilometriä Kolin vaaroja kiertämään lähteneet, olivat olleet liikkeessä koko yön. Meillä 65 ja 43 kilometrin retkisarjalaisilla olisi lähtö päivän valjetessa kello 07. Aamupuuroa ja teetä nauttiessa ulkona oli vielä pimeää. Tuuli vihelteli ikkunan takana, mutta sade sentään oli loppunut. Vaatteet olivat valmiina, juoksuliivi eväineen ja pakollisine varusteineen oli pakattuna. Mies lähti viemään autolla kisakeskukseen muiden jäädessä vielä sänkyihin.
Ennen lähtöä.
Autossa vielä hörpin suklaan makuisen shake-juoman ja olin kyllä niin täynnä. Tiesin, että tunnin sisällä tulisi asiaa vessaan, mutta tiesin myös etten puskapissalla tulisi käymään. Kiitos "seurapiiri rakkoni", mä kestäisin tämän! Hyppäsin lämpöisestä autosta 15 minuuttia ennen starttia ulos ja käveleskelin parkkipaikalla omissa ajatuksissani. Puntaroin vielä jätänkö ohuen takin päälle vai kiskaisenko pois. Suurin osa näytti lähtevän pelkällä paidalla ja joillakin oli jopa shortsit! Lämpöasteita oli muutama, tuuli hiukan viilensi mutta ei tuntunut varsinaisesti kylmältä. Lumisohjoa oli joka puolella eilen sataneen ensilumen vuoksi. Lopulta päätin pitää takin päälläni. Vihdoin kutsuttiin porukka lähtöön ja saimme luvan ampaista metsään ja alkoi seikkailu nimeltä:
Vaarojen maraton 65km

Alku oli helppoa juoksua hyvä pohjaisella polulla ja vielä alamäkeen. Ensimmäinen kunnon nousu tuli Mäkrälle, mutta ei sekään ole kovin paha. Muistin tämän viime vuodelta ja nyt annoinkin mennä hiukan reippaammalla askeleella. Jo 12 minuutin kohdalla riisuin takin pois ja sulloin sen liivin taskuun. Mäkrän jälkeen tuli risteys, jossa 14 kilometrin juoksijat kurvaisivat vasemmalle, oikealta tulisin mä joskus muutaman tunnin päästä ja nyt me 65 ja 43 kilometrin matkalaiset jatkoimme suoraan. Juoksu tuntui vaivattomalta ja jaksoin ihastella vaaran päältä avautuvia huikeita maisemia. Aamu-usva pikku hiljaa hälveni ja aurinko pilkahteli usvan ja puiden lomasta. Oli valtavan kaunista! Aurinkolasit olisivat olleet paikka paikoin oikein paikallaan, sen verran alhaalta ja kirkkaasti aurinko silmiin kihtasi. Todella nopeasti oli porukka hajaantunut ja pääsi etenemään omaa vauhtiaan. Niin ja se pissahätä tuli kuten olin tiennytkin, mutta en antanut sen häiritä menoa.

Yritin painaa mieleeni paikkoja ja asioita sekä niiden yhteyksiä, mutta ne ovat sekoittuneet ajatuksissa välähdyksiksi sieltä täältä. Mielestäni ennen 43 ja 65 kilometrien reittien erkanemista säikähdin kun varvikossa makasi mies avaruuslakanan alla. Pysähdyin niille paikoilleni ja kyselin onko kaikki hyvin. Vastaukseksi avautuivat silmät ja hän sanoi että on. Varmistin vielä toisen kerran kysymällä ja hän vakuutti että kaikki on ok. Oli kummallista jättää toinen siihen, mutta takaa olisi tulossa lisää kyselijöitä, joten jos hän oli pitkänmatkalainen ottamassa pientä välikuolemaa, eihän kyllä saisi levättyä silmällistäkään. 

Muistan juosseeni Laurin ja Tomin (luin nimet heidän numerolapoistaan) kanssa pitkän tovin aina Rykiniemen vesistön ylitykselle asti. Kuuntelin enemmänkin heidän juttujaan kuin olisin osallistunut keskusteluun. Matka kuitenkin taittui näin sopivalla vauhdilla sutjakkaasti. Vesistön ylitys oli mukava kokemus. Vettä oli vain puoleen pohkeeseen asti ja vesi tuntui virkistävältä jaloissa. Ylityksen jälkeen miehet jäivät täyttämään vesipullojaan ja mä päätin jatkaa suoraa matkaa. Ensimmäinen väliaika piippasi ja tuntui hyvältä antaa näin jonkinlainen tieto juoksua seuraaville tutuille matkan taittumisestani, sillä gbs-seurantaa ei mulla ollut. Tuli tiukka nousu Hirvivaaralle ja ajattelin miesten saavan mut pian kiinni, mutta enpä sen koommin heitä enää nähnytkään. Tuossa vaiheessa juoksin sellaiset 15 minuuttia yksin ja oudolla reitillä, harvakseltaan laitettujen reittimerkkien varassa olo tuntui hiukan epävarmalta. Lopulta puiden lomasta vilahti punainen takki ja sitten näin toisenkin! Sain seuraavan mies kaksikon kiinni ja jatkoin matkaa heidän kanssa.

Jossain tässä alkumatkassa yksi pitkänmatkalainen antoi mulle tilaa ohittaa ja sanoi, että olen naisissa viidentenä. Hän sanoi myös, että edellä meneviin on kuitenkin jo tullut selvä väli. Huikkasi vielä perään, että hoida homma loppu lenkillä. En aivan uskonut olevani viidentenä, ehkä mies oli laskenut väärin, mutta mahdollisesti siis voisin olla kymppi sakissa. Toivoin, että näkisin edes jonkun naisen, mutta en tuossa vaiheessa osannut arvatakaan millaista kisaa tulisin vielä käymään.
Kuva: Vaarojen maraton.
Herajärven eteläpää oli teknisesti todella haastavaa polkua. Kivikkoa, juurakkoa, ylös ja alas. Reitille osuneet satunnaiset pitkospuu pätkät olivat jäisiä ja ne menin sipsutellen kaatumista viimeiseen asti välttäen. Vauhti oli hidasta ja vaikka toisten seurassa oli henkisesti turvallisempaa juosta, lähdin aina jossain vaiheessa omaa vauhtia ja seura jäi taakse. Katse pysyi tarkasti maastossa, mitä nyt nopeasti aina vilkaisi maisemia ympärillä. Kunnes yllättäen näin edessä kaksi naista! Mielessäni hiukan hihkuin, että vihdoinkin! Toinen sujahti reitin varrella olleeseen vessaan ja toinen jatkoi matkaansa, kuitenkin sen verran hitaasti että omalla vauhdillani hänet ohitin. Taakseni en vilkuillut, mutta nyt olin ankkuroinut itseni tähän, että nämä naiset eivät ohitseni sitten tule.

Kun eteläpäästä oli käännytty takaisin kohti pohjoista, eli puoliväli oli saavutettu, aloin odottamaan Kiviniemen huoltoa. Siellä täyttäisin juomapulloni ja loppu lenkki olisikin tuttua viime vuodelta ja seuraa olisi enemmän kun 43 kilometrin juoksijat liittyisivät reitille. Valitettavasti kuukauden verran vaivannut vasemman jalkani kipu paheni koko ajan. Jo ensimmäisellä 10 kilometrillä se tuntui ja jokaisella kilometrillä kipu pikku hiljaa paheni. Aamulla otettu Burana auttoi, mutta pitäisikö todella ottaa toinenkin. Vielä en sitä kuitenkaan tehnyt. Aivan tarkoituksella kastelin jalkojani kuraisissa vesilammikoissa, sillä viileä vesi hiukan turrutti jalan kipua.

Kiviniemellä tuli seuraava väliaika tilastoihin ja takanani tuleva nainen oli todella lähellä. Pidin reipasta vauhtia yllä tiepätkällä ja sitten sukellettiin taas metsään ja nousuun Kolinvaaralle. Ryläyksestä puhutaan aina paljon, mutta mielestäni se ei ole niin paha. Ehkä se on vain asennoitumisesta kiinni. Vauhti oli toki hidasta ja letkoissa vauhti hidastui harmilliseksi mateluksi. Olisin halunnut tunkata mäet vahvemmin ylös, mutta kapeilla, mutaisilla ja jyrkillä kohdilla se oli melko mahdotonta. Päätin sitten ottaa rauhallisesti huilaten. Jalan kivun vuoksi alamäet, mun vahvuuteni, alkoivat tuntua kamalilta. Tärähdys jalkaan teki todella ilkeän kivun. Kello 13, kun matkaa olin taittanut 5 tuntia, otin Buranan. Olisi pitänyt ottaa aikaisemmin, sillä puolessa tunnissa jalka alkoi pelittämään taas paremmin.
Kuva: Onevisionfi
Ryläykseltä laskeuduttaessa takaa tuli ohi tämä mun kerran ohittamani nainen jutellen 65 kilometrillä olevan miehen kanssa. Heidän vauhtinsa oli selvästi reippaampaa kuin omani juuri sillä hetkellä. Päätin yrittää pysyä heidän perässä ja siinä onnistuinkin. Hetken päästä saimme kiinni toisen naisen, jonka menoon olin kiinnittänyt huomiota jo Kiviniemen huollon jälkeen. En nähnyt hänen numerolappoaan ja luulinkin hänen olevan 43 kilometrillä, sillä hän teki välillä kuin spurtteja esimerkiksi ylämäkeen. Ohitimme hänet, mutta kohta hän ohitti meidät takaisin. Ja hetken päästä me taas ohitimme hänet. Vasta maalissa käsitin hänen olleen myös 65 kilometrillä. Porukassa juossut mies sanoi hiukan rauhoittavan menoaan ja toivotti tutulle naiselleen tsempit. Päätin jatkaa naisen vauhdissa roikkumista. 

Viimeisessä huollossa Peiponpellolla en taaskaan pysähtynyt täyttämään pullojani, mutta kanssani juossut nainen jäi. Pääsin siis nousemaan pienelle Mäkrälle hänen edellään. Hän kyllä tuli pian mun taakseni, mutta sain nousussa ilmeisesti eroa revittyä. Taakseni en vilkuillut. Tiesin, että teknisesti pahimmat paikat olivat nyt takana ja uskalsin lisätä vauhtiani. Helpot alamäet päästelin tulemaan "ylinopeutta", käsijarru pois päältä, mutta silti keskittyen tarkasti joka askeleeseen, sillä pelkäsin pohkeiden kramppia. Nousut Pieni-Kolille ja Paha-Kolille olivat jo pahoja ja purin hammasta yhteen, taisi muutama ruma sanakin lipsahtaa. Olin unohtanut viime vuodelta miten pitkältä tämä pätkä viimeiseltä huollolta Kolin alamajalle ennen viimeistä nousua olikaan.

Vihdoin laskeutuminen Rantatielle ja viimeiseen 2,5 kilometrin nousuun! Olo ei enää ollut mikään selkein. Hiukan huimasi ja taisi koko nainen olla ihan lyttyyn romahtanut. Sormet olivat turvonneet nakeiksi, ettei niitä nyrkkiin saanut. Energiat olivat ihan loppu, sillä viimeiseen pariin tuntiin ei ollut enää kiinteä eväs maistunut ja juomat olivat muutamaa hörppyä vaille juotu. Räpersin taskusta kourallisen verran suklaata ja sulloin suuhuni, että edes pää toimisi jotenkin ylös asti.

Ohitseni meni 65km:n matkan mies, joka oli jutellut sen naisen kanssa jonka yritin pitää takanani. Aloin vilkuilla taakseni, että miten lähellä siellä tullaankaan. Lopulta pitemmällä suoralla näin naisen takanani porukassa. Aina kun oli hiukankin tasaisempaa, laitoin juoksun tapaiseksi ja muutoin tunkkasin eteenpäin niin reippaasti kuin vaan pystyin. Tuntui kuitenkin että olin niin hidas. Jalat huusivat, että lopeta hyvä nainen ja istu alas! Kyltti "200 metriä maaliin" jyrkkääkin jyrkemmän nousun juurella oli jotenkin niin hirveää, kun tuntui ettei jaksa enää metriäkään. Ihmisiä oli paljon nousussa kannustamassa. Näin heidät mutta en kuullut yhtään mitään. Lopulta viimeinen mutka, juoksuksi ja maaliin!
Maalissa!
Ystäväni Niina oli mua heti vastassa ja pääsin kunnon halaukseen. Oli ihana nähdä, että Niinakin oli hyvä voimaisena ja hymyillen oman juoksunsa jälkeen mua vastassa. Niinan tiukassa halauksessa jalat oli jo vetää ihan makaroniksi ja lopulta pääsin istumaan. Jotkut kävivät onnittelemassa suorituksesta, Niina toi vilttiä niskaan ja juotavaa ja eräs talkoolainen, jonka kanssa meillä sattui olemaan yhteinen tuttu, toi makkaraa ja kotijuustoa, jotka molemmat maistuivat taivaallisilta. Puhaltelin siitä onnesta, että sain vihdoin istua ja että mä tein sen!

Pikku hiljaa alkoi valjeta, että mä olin tullut naisten sarjan toiseksi! Maaliin tullessa en ollut kuullut kuuluttajan tai Niinan halauksessa Niinan sanoja, sillä olin niin poikki. Itkuhan siinä tuli ja sitä fyysistä ja henkistä tärinää jatkui koko loppu päivän.

Mun aika oli 8 tuntia ja 42 minuuttia sekä 7 sekuntia päälle. Voittajalle jäin vajaa 15 minuuttia ja kolmanneksi tullut jäi musta 32 sekuntia. En tiedä miten olisi tieto sijoituksesta juoksun aikana vaikuttanut juoksuun, mutta nyt ainakin oli onnellinen loppu.
I did it! 
En milloinkaan olisi uskonut yltäväni tallaisissa hipoissa kärki kolmikkoon, en ikinä! Juoksua kelatessa ja tilannetta sisäistäessä menee vielä tovi ja tässä raportissakin jäi vielä paljon kertomatta, koska olen asioita unohtanut tai ne eivät vain ole loksahtaneet paikoilleen. Joka tapauksessa reippaasti yli puolen välin meno oli jalan pahenevasta kivusta huolimatta todella kevyttä ja iloista. Jonkin verran oikeaan polveenkin sattui matkan aikana, mutta se ei menoa haitannut. En kaatunut kertaakaan, vaikka kerran kädellä otin puusta huolimattomasti tukea ja käsi oli lipsahtaa mutta siinä vaiheessa reaktiokyky vielä pelasi. Missään vaiheessa ei edes käynyt mielessä tylsistyminen tai pieninkään pohdinta mitä ihmettä mä täälä teen. Maaliin pääsy vaikka konttien oli ainut tavoite,

Matkaeväänä sain niellyksi kolme energiageeliä, suolapähkinöitä, salmiakkia ja suklaata sekä yhden banaanin. Juotavaa kului litran verran urheilujuomaa ja vajaa litra vettä. Syömisessä ja juomisessa oon siis petrannut, mutta edelleen pitäisi saada alas enemmän, niin virta viimeisillekin kilometreille riittäisi ja vaikka kuulisi mitä ihmiset ympärillä puhuu.
Kuva: Onevisionfi, Vas:lta Piia Siitonen (3.), mä (2.) ja Mia Tuoriniemi (1.).
Palkintojen jako oli itselleni erittäin merkittävä asia. Mua jännitti. Tuntui hassulta olla valokeilassa tällaisten mahtavien juoksijoiden seurassa. Tästä kuitenkin tuli elämäni yksi tähtihetki ja käsitin todella, että meillä jokaisella on vaikka mitä mahdollisuuksia toteuttaa ja saavuttaa omia unelmia. Joskus elämä todella yllättää ja sitä on kuin linnunpoikanen pesästä pudonneena, että mitä ihmettä nyt tapahtuu.

Palkinnoksi sain Garminin Vivosport -aktiivisuusrannekkeen. Aivan huippu palkinto siis! Oon sen nyt ottanut käyttöön ja pikku hiljaa testailen ja haen käyttökokemuksia. Kerron sitten myöhemmin miltä tämä tuntuu, mutta nyt jo vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta.
Palkinto käyttöön.
Koli ja Vaarojen maraton täytti odotukseni ja koko meidän porukalla oli onnistunut pidennetty viikonloppu. Me aikuiset saimme rentoutua; miehet kalastivat ja saivat saalistakin ja me naiset juoksimme onnistuneet juoksut. Tuli koettua yhdessä taas niin paljon ja parasta tässä oli jakaa tämä kaikki tärkeiden ihmisten kanssa. Iso kiitos siis miehelleni, ystäville Niinalle ja Harrille, Sarille perheineen ja kaikille teille tutuille ja uusille tutuille jotka moikkasivat. Jokainen viesti ja onnittelu yksityisesti tai julkisesti somessa on lämmittänyt mieltä. Olen lukenut ne kaikki, useamman kerran.
Kolin maisemat auringon laskiessa.
Kiitos 😊

~Eija~

perjantai 5. lokakuuta 2018

Vaarojen Maraton aattona

Terveiset Kolilta. On Vaarojen maraton polkujuoksu kekkereiden aatto. Taivaalta sataa räntää, lämpötila on pikkuisen plussan puolella ja tuuli riepottaa ruskan värittämiä lehtiä puista. Mä ja noin 1000 muuta valmistautuu matkalle, jossa kokeillaan omia rajoja, kisataan, haetaan uusia elämyksiä, nautitaan luonnosta ja fyysisestä haasteesta sekä ollaan yhdessä tässä ihanassa "hulluudessa".

Ensimmäisen kerran Kolin vaaroilla, Suomen kansallismaisemissa juostiin vuonna 2006, jolloin matkaan lähti 10 juoksijaa. Muutama vuosi ja homma räjähti käsiin ja nykyään osallistujat arvotaan. Mulla oli arpaonnea viime ja tänä vuonna. 
Kuvahaun tulos haulle vaarojen maraton
Matkoina ovat vajaa 14, 43, 65 ja 130km. Polkujuoksussa kilometrit ovat noin matkoja, mun kokemuksesta hiukan päälle. Viime vuonna olin 43k matkalla ja aikaa kului vähän alle 8 tuntia. Huomenna aamulla klo.07 lähden 65k:lle. Samaan aikaan lähtee 43k:n retkisarja ja klo.09 kilpasarja. Kympiltä pääsee matkaan 14k:n sarjalaiset. Jo tänään illalla klo.20 lähtevät pisimmän matkan taittajat. Järjestäjät antoivat turvallisuustiedotteen jossa pyydettiin huomioimaan räntäsateen aiheuttama liukkaus ja kylmyys. Reittiopasteetkin saattavat osittain olla lumen peitossa. Onneksi sateen ennustetaan loppuvan ennen illan starttia. 
Kuvahaun tulos haulle vaarojen maraton
Kuva järjestäjien sivuilta. 
Kolin vaarat ovat profiililtaan jylhät. Nousua ja laskua riittää ja niitähän tänne tullaan hakemaankin. Verrattaessa sileän juoksuihin etenemisvauhti on noin puoltoista kertaa hitaampaa. Sääolosuhteet tuovat oman mausteensa liukkautena, mutaisina rinteinä ja kylmyytenä. Oikeanlaista vaatetta pitää osata valita päälle ja evääksi riittävästi energiaa (jota pitää ymmärtää myös syödä koko ajan). Olet samankaltaisten juoksijoiden seurassa, mutta käyt ihan omaa kamppailuasi itsesi kanssa. Maisemat, hetket ja hyvät sekä huonot fiilikset tallentuvat omalle kovalevylle. 
42,5 km reitin korkeusprofiili
65k:n reitti profiili. 
Meidän porukka (mä ja Niina miehineen) päästiin sukeltamaan kisafiilikseen jo torstaina kun ajelimme Etelä-Pohjanmaalta Pohjois-Karjalaan. Yli viiden tunnin ajomatka vaati pienen jaloittelun ja pysähdyimme kiertämään Maaningalla Korkeakosken kierroksen, vajaa 6km. Kosken vesi oli vähissä mutta luonnonsuojelualueen kauneus muuten tuli koettua. Kelikin oli aurinkoinen, vaikkei auringon säteet pahemmin kanjonin pohjalle osuneet. 
Korkeakoskella. 
 Tänään aamu valkeni selkeänä. Miehet lähtivät kalaan ja me naiset nukuttiin pitempään. Aamupalan jälkeen lähdimme kiertämään mökkimme ikkunasta näkyvä Käränkälampi. Hiukan jäistä hiihtobaanaa pitkin ylös ja alas 6 kilometriä. Kauniit maisemat avautui puiden lomasta, vaikka valitettavasti niitä ei kännykän kameralla saa vangittua niin kuin silmän verkkokalvolle.
Käränkälammen kierto. 
 Juuri mökille päästyämme alkoi satamaan vesiräntää ja tuuli voimistui. Päivä mennyt jutellessa, syödessä ja venytellessä. Illalla lähdetään hakemaan kisamateriaalit kisakeskuksesta Ukko-Kolilta ja ehkä jaksamme juoksijan jalka aiheiselle luennollekin. Jännittää sopivasti, vatsanpohjassa kutkuttaa. Pelkään kuinka kylmä aamulla mahtaa olla ja kestääkö jalka, joka on saanut lepoa juoksusta koko viikon ja on nyt kävellessä ihan kivuton. Toivon että ymmärrän syödä tarpeeksi, pidän mielen positiivisena ja pääsen maaliin.
Minäkin kävin täällä.
~Eija~

sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Kolmen tunnin mini-rogaining ja erikoispitkää

Viikonloppu piti sisällään paljon ulkoilua karttojen ja rastien parissa. Aivan huippu viikonloppu siis 👍! Lauantai aamulla piti laittaa herätyskello herättämään ja muun perheen vielä nukkuessa hiippailin ulos talosta miinus neljän asteen pakkaseen. Lipsuttelin autollani Kurikkaan Kimmon pihaan ja siellä pääsin Tuomon kyytiin ja haimme vielä Eevan ilon pitoon mukaan. Ei siis tarvinnut yksin ajella Kankaanpäähän Jämin mini-Rogaining kisaan. Jäiset tiet, tien yli jolkottelevat hirvet ja pellolle pyörineet pakettiautot vei Tuomon keskittymisen, kun me muut häirittiin jutellessa asiasta ja niiden vierestä. Hulvattoman hauskaa seuraa 😊 Kiitos asianomaiset että pääsin seuraanne!
Perillä oltiin tasan kello yhdeksän kun karttoja alettiin jakamaan. Ehdin jo hyvin silmäillä tarjolla olevien rastien pisteitä ja miettiä reittisuunnitelmaa, kun isoveljeni ehti myös paikalle. Päästiin heti yhteisymmärrykseen miten lähdetään kiertämään, mutta reitille käytettävän ajan arvioiminen oli haasteellista. Kolme tuntia olisi aikaa, mutta siinä ajassa ja mielellään muutaa sekunti alle pitäisi olla maalissa. Jokaiselta yli menevältä minuutilta saa 10 miinus pistettä. Sivusta kuulimme, että etelän rastit ovat haastavia ja maasto olisi hidasta. Silti päätimme sinne ehdottomasti mennä, koska siellä olisi kaksi yli sadan pisteen rastia. Vastaavia ei aikaisemmissa käymissämme kisoissa ole ollut. Ne piti ehdottomasti noutaa. Pohjoisen puolen rasteille tehtiin useampikin suunnitelma ja päätettiin katsoa tilanteen mukaan kuinka ja miten monta sieltä noukitaan.
Reittisuunnittelua.
Kello 11.30 kaikki joukkueet kahden ja kolmen tunnin sarjoissa saivat lähtöluvan. Rauhallista jolkottelua, lämpöä kroppaan ja pientä hakua alkupään rasteilla. Muita joukkueita vilisi edessä ja takana, mutta tuskinpa kenelläkään oli juuri samanlaista reittiä. Hyödynsimme teitä ja polkuja, pellon reunoja ja kuviorajoja. Suunnistettavat mäet olivat aivan hyvä kulkuista, vain lyhyitä pätkiä vauhti hidastui mainittavasti. Erityisen kaunista oli etelän kuusimetsässä jossa sammalmatto peitti alueen. 
Rasti kangasmaastossa.
Tunnin taivaltamisen jälkeen vasemman jalan sisäsyrjän vamma ilmoitteli itsestään, mutta pehmessä metsässä askeltaminen tuntui silti ihan ok:lta. Hörpin vettä silloin tällöin. Siirtyminen eteläosan metsästä pohjoisosan kankaalle vauhditti menoamme entisestään. Olimme reilusti arvioitua aikaamme edellä ja lähdimme kohti koillis kulmaa ja 97 pisteen rastia. Sai juosta suoraan, sillä metsänpohja oli todella helppo kulkuista. Polkujakin risteili sinne tänne ja niistä saattoi helposti mennä sekaisin. 

Kahden tunnin kohdalla, hiukan alamäkeen viettävällä tiellä jalan kipu viilsi oikein kunnolla. Piti hiukan nilkuttaa. Ärsytti! Takaisin metsään päästyä juokseminen onnistui taas paremmin, vaikka joka askeleella kipu tuntuikin. Nälkäkin kurnahti vatsassa, mutta hörpin vaan lisää vettä vaikka pientä evästäkin olisi repussa ollut. Koin, ettei ollut aikaa nyt evästää, sillä päätimme lähteä hakemaan kartan luoteis osankin rasteja niin monta kuin ehtisimme. Ne rastit olivat todella lähellä polkuja, selkeissä rastipisteissä, eikä niitä oltu piilotettu, vaikka useimmiten Ilkka pitempänä näki rastin ennen kuin mä. 

Lopulta meille jäi todella hyvin aikaa rullailla maaliin. Aikaa jäi reilu seitsemän minuuttia. Kahta rastia lukuunottamatta kaikki haettiin ja tällä suorituksella irtosi kakkostila kolmen tunnin sarjassa 😃! Oltiin todella tyytyväisiä! Etukäteen Ilkka epäili kuntoaan ja mä pelkäsin jalkani kipua, mutta vajaa 23 kilometriä vaan taitettiin hyvällä rytmillä. Ja on tämä rogaining vaan hurjan hauskaa ja innostavaa!
Puu nojaa isoveljeen 😆
Kisasta palautteluna syötiin kotimatkalla pitsat ja kotona lämmitin saunan. Siellä istuessa pidin kipeää jalkaa kylmässä vedessä ja se todella auttoi kipuun. Sunnuntai aamulla kävellessä kipu kuitenkin tuntui heti. Rogaining kisa ei todellakaan tehnyt hyvää, mutta en edes ajatellut jääväni pois suunnistuksen aluemestaruus erikoispitkiltä. Koska tiesin olevani sarjani ainut osanottaja ja maasto Alahärmän Yliviitalassa tulisi olemaan haasteellista, päätin mennä ihan rauhallisesti ja suunnistaa tarkasti. Kisakaverina mulla oli 8 vuotias tyttäreni, joka suunnisti elämänsä toisen kerran kisoissa ihan oikeaa suunnistusta ilman siimaa. Olin tosi ylpeä hänen suorituksestaan, vaikka etukäteen neitiä jännitti todella paljon. Hyvillä mielin, virheistä huolimatta maaliin neiti tuli iloisena ja sai hyväksytyn suorituksen. 
AM-kisan lähtötunnelmaa.
Omasta suorituksesta en sitten aivan tyytyväinen ollutkaan. 7,6 kilometrin (linnuntietä) matkalla alku lähti ihan ok, jalkoja lämmitellessä. Kolmoselle, neloselle ja vitoselle helpohkot tie kierrot, joista jalka ei tykännyt mutta rauhallisessa vauhdissa jotenkin siedettävää. Puolessa välissä reittiä noustiin kallioille ja olisi pitänyt tarkasti suunnistaa. Mulla meni kuitenkin yhtä kertaa lukuunottamatta koko ajan liikaa oikealle. Mun mielestä mikään ei ollut oikein selkeää. Sitten kolmanneksi viimeiselle rastille tein oikein kunnon pummin. Siellä olin kalliolla, ketään ei näkynyt eikä kuulunut missään ja mä en tarkalleen tiennyt missä kohdassa oon. Kiertelin muutaman kumpareet ja mielessä jo kävi että annanko olla. Toisaalta en ole koskaan keskeyttänyt, joten miksi ihmeessä keskeyttäisin nyt. Lopulta hain suunnan ylittämältäni ojalta ja pääsin kartalle. Rasti löytyi ja itsensä voittajana, vaikka toki hiukan lyötynä viimeisten rastien kautta maaliin. Ei ollut mun päivä.
Erikoispitkän radan loppu rasteja.
Suunnistuksen aluemestaruuskausi 2018 taputeltiin tällä kisalla valmiiksi. Aika moneen kisaan oon osallistunut ja parasta on ollut se, että kotoa on tytär ollut mukana. Yhdet suunnistuskisat olisivat vielä tälle syksyä suunnitelmissa.

Alkava viikko lepuutetaan jalkaa ja juoksulenkit jää välistä. Sen sijaan vesijuoksua ja pyöräilyä on ohjelmassa. Toivon jotain ihmeellistä ja ehkä mahdotontakin tapahtuvan, että jalka olisi ensi viikonloppuun mennessä ihan ok. Viikonlopun rasituksista huolimatta kävelen ihan normaalisti enkä edelleenkään perus arjessa tarvitse mitään särkylääkkeitä. Kyllä tämä tästä.

~Eija~