torstai 3. elokuuta 2023

Aostanlaako 2023 osa 1.

 Aostanlaakso juoksuvaellus 2023

Milanoon saavuimme lentäen lauantaina 22.7. aamupäivällä. Reipas kaksi tuntia ajettiin pikkubussilla Courmayeriin ja majoituttiin Hotel Edelweissin muutaman vuosikymmenen takaiseen sisustustunnelmaan. Kaikki oleellinen oli ja vierellä kohoavat vuoret sai huokailemaan ilosta. Koko juoksuvaellus porukkamme, 12 osallistujaa sekä kaksi Alppimentoriet opastamme olivat kasassa ja suuntasimme ensimmäiselle yhteiselle lounaalle, pitsalle.

Siinä se on, Mont Blanc!
Syömisen jälkeen ohjelmassa oli reissumme prologi, jossa huiputtaisimme vieressä komeilevan Mont Chetifin (2342 mpy). Hissillä noustiin rinnettä palan matkaa ylös ja huipulle käveltiin 490 nousumetrin verran. Homma kävi selväksi heti, että ylöspäin kävellään, sauvat tukena ja juoda kannattaa tiheästi omaan tahtiin. Porukasssa edettiin hyvinkin erilaisilla tahdeilla, mutta välillä pysähdyttiin odottamaan kaikki yhteen läjään. Tasaisella pääsi ottamaan juoksuaskelia ja olihan siellä huipulla hienoa.
Ihan parasta oli tajuta, että taustalla kohosi upea ja uljas Mont Blanc (4809mpy), joka on Alppien korkein huippu. Se kauneus veti ihan sanattomaksi ja olisin voinut tuijotella näkymää vielä pitkään. Onhan se jotain ihan käsittämättömän upeaa, erityisesti tällaiselle aakeiden laakeiden peltojen keskellä kasvaneelle.
Minä ja Mont Blanc 😍
Takaisin alaspäin tulikin sitten kiire, että ehdittiin viimeiseen alaspäin menevään hissiin. Mukavasti etureidet sai kihelmöimään, hiki tuli ja innostus kasvoi. Sydän oli pakahtua siihen tunteeseen, että vihdoin olemme täällä. Prologille tuli pituutta 5,5km plus kävelyt kylässä. Illalla käytiin vielä paikallisessa burgeripaikassa myöhäisellä päivällisellä. Tai no meille suomalaisille se on melko myöhään, klo.19 jälkeen, mutta Italiassa se on ihan normaali aika.
Meidän juoksuvaellus porukka ja Mont Blanc!
Sunnuntai aamulla alkoi juoksuvaelluksemme ensimmäinen päivä.
12 litran reppuun olin pakannut sukkia 4kpl, alkkareita 4kpl, yksi t-paita, yhdet shortsit, irtohihat, 2kpl tuubihuiveja, sadetakki, sadehousut, kevyet hanskat, sadehanskat, jääraudat, lamppu, varavirtalähde ja johdot, huulirasva, hammasharja- ja tahna, perusvoide, pieni harja, ripsiväri, pieni hiuslakkapullo, kinesioteippiä, laastaria, haavan puhdistusliinoja, haavataitoksia ja liimasidosta, juomapullot (yhteensä 1 litra) ja alppimajoille silkkimakuupussi, pitkähihainen paita ja trikoot sekä pyyheliina. Vyölle tuli paikka sauvoille ja kameralle. Lisäksi mukana oli tietysti lähtiessä olleet vaatteet ja kengissä gaiterit estämään pikku kivien pääsyn kenkiin ja silmillä aurinkolasit. Kaikki mahtui mukaan ja yllättävän hyvin ne kulki muhkuraiselta näyttävässä repussa mukana. Olin varautunut että reppu hinkkaa, mutta koko reissulla ei tarvinnut teipin palaa laittaa selkään, muualle kylläkin...
Hotellilta lähdettiin kävelemään kohti ensimmäistä rinnettä ja tulevia colleja, vuorten harjuja. Teki mieli hyppiä ilosta ja ehkä vähän hypinkin. Ensimmäisellä ruohikkoisella rinteellä oli kuuma, todella kuuma. Vapaana kuljeskelevat lehmät olivat pelottavia. Lehmien kaulassa kilkattavat isot lehmänkellot varoittivat kyllä jo kauas niiden lähestymisen.
Pidettiin sopivissa väleissä taukoa. Istuttiin keskellä kaunista niittyä ja katseltiin näkymää Mont Blancille. Tähän voisi jäädä ja hengitellä vaan. Mutta jatkoimme matkaa.

Col 'd Arp saavutettu.
Tunkkasimme noin 1300 nousumetriä ylös Col 'd Arp harjanteelle (2571mpy) ja sieltä rullailtiin ihanaa niittypolkua alas La Thuilen kylään lounaalle. Etureisissä tuntui edellispäivän prologi.
Rullaillen alas.

La Thuillen kylään lounaalle.
Kylässä täytettiin juomapullot ja vatsat täynnä jatkettiin matkaa kylän läpi kohti seuraavaa nousua. Jäätelöt napattiin Bar Delle Cascatesta ja sen jälkeen nopea piipahdus prima Cascata del Rutor vesiputouksella. Matka ylöspäin jatkui sauvoja leveähköön polkuun nakuttaen. oli valtavan kuuma ja puut antoivat vielä viilentävää varjoa.
Komea vesiputous alajuoksuun päin.

Taukopaikan maisemat 😍
Hyviä uimpaikkoja ei ollut ollut oikein tarjolla, kunnes pieni puron suvanne ilmestyi ja meistä muutama kävi virkistäytymässä. Kyllä teki hyvää ja vesi tuntui yhtä viileältä kuin Suomessakin, joten ei paha ollenkaan. Märillä vaatteilla eteenpäin jatkaminen ei tuntunut helteessä huonolta ollenkaan.
Pulahdus vuoristopuron pienessä lammessa.
Nousimme Rifugio Deffeyesiin (2494 mpy) ensimmäiseen alppimajapaikkaamme. Täällä olisimme ensimmäisen yömme. Alppimajassa nukuimme kaikki yhdessä isossa huoneessa, jossa oli arviolta 40 vuodepaikkaa. Suihkussa, jossa tuli lämmintä vettä, kävimme pikaisesti yksi kerrallaan. Vessoja sentään oli useampi. Illalla kello.19 oli koko alppimajan yöpyjille yhteinen päivällinen. Ruokailuista ja ruuista on tarkoitus tehdä aikanaan oma postaus, joten jätetään tässä kohdassa tarkempi ruoka analysointi väliin. Sanottakoon kuitenkin sen verran, että nälkä oli usein ja ruokaa upposi.
Deffeyesin alppimaja näkyy jo!

Juoksuvaatteet kuivumassa Alpeilla.
Kilometrejä kertyi 30. Liikkeellä oltiin kuusi tuntia, tauoille aina pysäytin kellon. Nousumetrejä kertyi 2580 ja laskua 1210 metriä. Mun keskisyke oli 119 ja meidän keskivauhti oli 12min/km.

Menimme aikaisin sänkyihin, koska oli väsy ja seuraavalle aamulle oli suunniteltu aikainen alppistartti. Korvatulpat korviin ja silmät kiinni. Kropassa oli adrenaliinia eikä se uni oikein tahtonut tulla. Kelloa tuli vilkuiltua ja kyljen vaihdokset yritti tehdä varovaisesti, ettei alapedissä nukkuva häiriintyisi. Pelotti, millainen seuraavasta päivästä tulisi, jos en saa nukuttua.

Jatkuu seuraavassa postauksessa...

~Eija~

perjantai 21. heinäkuuta 2023

Juoksuvaellus pakkailua

 Jokunen vuosi sitten näin netissä jutun ryhmistä, jotka tekivät juoksuvaelluksia Alpeilla. Maisemat olivat upeita ja nousumetrit houkuttelevia. Ystäväni Mervin kanssa käytiin Dolomiiteilla retkeilemässä ja se oli upeaa. Ajatus joskus lähteä juoksuvaellukselle Alpeille syntyi. Tässä välissä tein pohjatöitä, että kulku haastavassa maastossa sujuisi ja tulihan tuossa jokunen kisakin juostua.

Motonetin hanskat.
Juoksuvaellus ei yksistään onnistu fyysisellä kunnolla, vaikka sekin toki on erittäin tärkeää, vaan tarvitaan myös iso kasa varusteita. Ehkä mielenkiintoisin on ollut Motonetin "sadehanskat". Myös uusi tuttavuus on ollut irto jääraudat kenkiin ja silkki makuupussi, joista jälkimmäisen tilasin Saksasta. Jouduin tilaamaan myös 12 litran juoksurepun, sillä ultrilla käyttämäni 5 litran juoksuliivi on aivan liian pieni. Kaikki tavarat levitettyäni kotona lattialle, mietin miten ihmeessä onnistun ne mahduttamaan tuohon uuteen reppuun.
Juoksuvaellus tavarat levällään.
Hankalaa se olikin. Pudotin jo pois yhden takin ja parit sukat. Harjoitus pakkauksiin en ollut oikein tyytyväinen, joten viimeinen viilaus jää starttipaikalle. Loppuun asti toivon, että jääraudat voisi jättää pois, sillä ne painaa ja on aika isot.
Reppu pakattuna ja vierellä oletetut starttivaatteet.
Edellä mainittujen itselle erikoisempien tavaroiden lisäksi juoksuvaellusreppuun lähti myös sadehousut ja -takki (sama joka on ultrajuoksuissa pakollisena varusteena), vaihtosukkia ja alkkareita,, irtohihat, vaihto shortsit ja t-paita, vaatetus alppimajoille ja hammasharja ja -tahna. Lisäksi laastareita, kinesioteippiä ja särkylääkettä, sekä powerpank ja johdot. Juoksuvyössä kulkee sauvat ja pikku evästä.
Tyttären kummien, Sannan perheen luona oli hyvää tyttären synttärikakkua 😋
Juoksuvaelluksen yöt nukumme alppimajoissa, joissa saa myös päivällistä ja aamupalan. Päivämatkat ovat 25-35 kilometriä ja kokonaisuudessa tulee jotain 175km ja 13000 nousumetriä. Lounaat pysähdytään aina jossain syömässä, tarkemmin en tiedä millaisissa paikoissa. Muutamana aamuna tehdään niin sanottu alppilähtö, eli liikkeelle lähdemme aamulla klo.05.
Työmatkan maisemat alkuviikosta.
Kauniista kotiseutujen maisemista on hienoa päästä hyvinkin erilaisiin maisemiin. En tiedä mitä kaikkea onkaan edessä, mutta yritän nauttia siitä joka hetki.

Onneksi Hanna on mukana ja lähestyminen Helsinki-Vantaan lentokenttää kulki ystäväni Sannan perheen kautta. Sannan luona yövymme lähtöä edeltävän yön ja aamulla kohti Italian Milanoa, josta siirrymme Courmayeriin. Siitä sitten etappi kerrallaan pää lähempänä pilviä.

~Eija~ 

maanantai 17. heinäkuuta 2023

Reidet hapoilla SM-kisoissa

Pyöräsuunnistuksen sprintin ja pitkänmatkan Suomen mestaruudet ratkottiin viikonloppuna Jurvassa. Samoilla rasteilla pörräsi niin Suomen terävin kärki kuin me veteraani-ikäiset ja junioritkin. Meidän perheestä mun mukaan lähti 14 sarjalainen tyttäreni, joka pääsi osallistumaan 15 vuotiaiden sarjassa ensimmäistä kertaa SM kisoihin. Hienosti veti hyväksytyt suoritukset ja sai roppakaupalla kokemusta. Ketään ei päästetty helpolla, sillä monenmoista haastetta oli.

Oppia tuli jo ennen kisaa, kun lähtöjärjestys sarjassa ei ollutkaan odotetunlainen. Oon aina ymmärtänyt, että SM kisoissa mennään edellis vuoden rankin järjestyksen mukaan (parhaat pisteet kerännyt lähtee viimeisenä), mutta lähtöjärjestys määräytyykin kuluvan vuoden kisojen perusteella tiettyyn päivään mennessä. Nyt tuo päivä oli heinäkuun alussa ja sitä ennen oli mulla pari kisaa käytynä; Suomen cup Kurikassa ja aluemestaruuskisat Teuvalla. Joillakin meidän sarjalaisista ei kai ollut ainuttakaan kisaa alla ja täten mut rankattiinkin ilmoittautuneista ykköseksi. Mun harteille tulikin valtavat paineet, jotka kasasin aivan itse. Ei ole hetkeen hermostuttanut mikään kisa näin paljon kuin nyt. Näin aikuisena en edes ole jännittänyt enää niin valtavasti, mutta nyt sain oman ajatusmaailmani ihan sekaisin.

Lauantaina oli sprintti ja kaikessa sähäkyydessään ja rankkuudessaan tämä on kuitenkin mun lemppari, niin pyörällä kuin tossulla. Ennen lähtöä kädet ihan tärisi ja oli niin hermostunut olo. Hyvät verryttelyt oli alla. Sitten sitä mentiin.

Kuva: Päivi
D40 sarjassa lyhintä reittiä matka oli 5,9km. Alkuun poljettiin asutusalueen läpi ja sitten poluille. Pari polun ohiajoa tuli ja niissä kohdissa jarrut pohjaan ja korjaus liike. Lopussa pururadan ja frisbeegolfradan kiemuroissa tuli kahdelle rastille epävarmaa etenemistä, mutta isoilta virheiltä vältyin. Väliajoissa näkee, että vain reitin keskivaiheilla väärälle polulle poukkoilusta menetin merkittävästi sekunteja, mutta muuten eteneminen oli hyvää. Jalkoja hapotti ja keuhkot olivat kovilla. Loppuun asti painoin sen minkä pääsin. Ilokseni voitin sarjani 19 sekunnin erolla 😁 Meitä oli 7 osanottajaa, eli oikein mukava määrä tässä lajissa.
Ninni ja mä pitkänmatkan kärki.
Sunnuntaina oli vuorossa pitkämatka, eli ihan eri settiä kuin sprintti. Vauhtia sai tiputtaa, mutta matka ottaisi aikaa ja vaatisi vahvoja reisiä ihan toisella tavalla. Ei jännittänyt niin paljon kuin edellispäivänä, mutta oma jaksaminen mietitytti. Polkujuoksu satasesta oli vasta viikko ja kroppa ei varmasti ole vielä ihan palautunut. Mutta omaa parasta lähdettiin tekemään.

Alkuun oli lyhyitä rastivälejä ja koko reitin kinkkisin rastiväli oli ehdottomasti 3-4. Linnuntietä matka oli lyhyt, mutta kielletty tien ylitys pakotti kiertämään joko kaukaa yläkautta tai alakautta (katso kuva alla). Mä olin hämilläni mitä tehdä ja harkitsin ylhäältä tien ylitystä punaisen kieltoviivan loputtua. Siinä olisi kuitenkin tullut hyvä matka umpimetsässä könyämistä pyörää taluttaen ja valitsin kiertämisen polkuja pitkin ajaen alakautta ensimmäisen sallitun tien ylityksen kohdalta. Vitos rastin jälkeen oli pitkä siirtymä kartan toiselle reunalle ja tuossa vaiheessa alkoi olemaan jo melko hapokasta reisien osalta. Mielessä pyöri mahdolliset huonot reitinvalinnat alussa, mutta oli vaan yritettävä eteenpäin.

Kiersin rasteille mahdollisimman hyväpohjaisia polkuja pitkin, koska kokemusta on huonoista metsäoijoista ja pistepolku valinnoista. Ninni lähti mua kolme minuuttia aikaisemmin ja Ninnin selän näkeminen tsemppasi puskemaan vielä lisää. Kartan vaihdossa oltiin yhtäaikaa ja siitä seuraavalle rastille tehtiinkin eri reitinvalinta ja Ninni pääsi edelle. Hitsi me sitten mentiinkin lujaa, kun toinen yrittää karkuun ja toinen yrittää kiinni! Ihan parasta toistemme kannustamista 😅 Ja kummasti niitä voimia oli vielä molemmilla. Maaliin poljettiin peräkanaa ja mittariin tuli melkein 30 kilometriä ja aikaa meni puoltoista tuntia.
Paljon puhuttanut tien ylitys kohta.
Taas sai iloita, sillä mä tulin toiseksi ja Ninni pronssille. Mitalimme vielä kuitenkin kirkastuivat, kun sarjan voittaja hylättiin, sekä neljänneksi sijoittunut juuri tuon aikaisemmin mainitsemani tien ylityksen vuoksi. Siitä ei saanut tietä ylittää. Mielestäni karttaa lukemalla siitä saisi yli mennä, koska punainen kieltoviiva loppuu. Mutta kilpailuohjeissa lukee: 

"Pitkällä matkalla Kauhajoentien voi ylittää kolmesta kohtaa, jotka kuvattuna alla (ko kuvaa ei tässä postauksessa ole). Ensimmäisessä kuvassa tien ylitys suoraan tai ajo oranssin karttamerkin mukaan tien pientareella metsässä tulevan polun jatkona (ei saa vaihtaa tien puolta). Sallitut ja kielletyt ylitykset ovat valvottuja."  Suunta-Jurva

Kilpailuohjeen tekstikään ei ole niin selkeä. Tuosta voisi ymmärtää, että tien saa ylittää, mutta sitä ei saa aja vaihtaen tien puolta. Toki lukee, että tuo oranssi karttamerkki on polun jatke. Miksi tuo punainen viiva ei ole sitten piirretty tuohon sallittuun tien ylitykseen asti, vaan se on tuohon oranssiin karttamerkkiin asti. Eikö ratamestarilla tullut mieleen, että jotkut painavat myös umpimetsässä, sillä oikoa sai. Mielestäni todella kyseenalainen juttu. Ja tämän vuoksi pitkänmatkan mestaruus ei tuntunut niin hyvältä kuin sprintin. Ymmärrätte varmaan. Itse olin lukenut ohjeet luokattoman huonosti ennen kisoja, mutta onnekseni varmistelin sallittuja ylitys paikkoja pysähtymällä välillä lukemaan karttaa ja se, että välttelen turhan pitkiä metsä tunkkauksia.
Viikonlopun kartat ja kaulakorut.
Kotiin tuomisian nyt kuitenkin kaksi mestaruutta. Aika ihmeellistä ja tuntuu kyllä hyvältä. Omat suoritukset olivat kaikkine virheineen mun näköisiä  ja varmasti juuri sellaisia mihin just nyt pystyn. Varmuutta pyöräsuunnistamiseen on tullut aivan hurjan paljon viimeisten vuosien aikana, mutta kuitenkin jälleen kerran oppi paljon. Esimerkiksi, että lue kilpailuohjeet tosi tarkasti!
Töihin juoksu jalkaa.
Kisojen lomassa oon ollut myös töissä. Tämän mahdollisti se, että kisat järjestettiin Etelä-Pohjanmaalla, noin 50min ajomatkan päässä kotona. Perjantai illalla työvuoro loppui ilta ysiltä. Sprintistä porhalsin suoraan töihin kulkematta edes suihkun kautta ja kotiin pääsin puolen yön aikaan. Sunnuntaina kisojen jälkeen sentään ehdin käydä suihkussa ja syödä sekä ottaa miniunet kotona ja sitten yövuoroon. Tiukkaa työvuoro settiä on vielä keskiviikon myöhäiseen iltaan asti ja sitten vapaiden kautta pääsen viikon lomalle ja edessä on odotettu juoksuvaellus Alpeilla. Pakkailut on alkutekijöissään ja tyttären synttäritkin pitää vielä juhlia, joten hoppua riittää. Mutta tällaista tämä on. Mun näköistä elämää 😅

~Eija~

perjantai 14. heinäkuuta 2023

Pallas-Ylläksen yötön yö

Pitempi vapaapätkä (yövuorojen jälkeinen "nukkumapäivä" plus neljä päivää) Ylläksellä heinäkuun alussa oli odotettu reissu tyttären ja Ninnin kanssa. Suoraan mun yövuoron jälkeen lähdimme ajamaan ja matkan aikana maltoin torkkua pari tuntia, muuten meni jutellessa ja piipahdettiin myös Candy Worldissa Haaparannan puolella. Kyllä karkit maistui - kunpa maistuisi juostessakin. Yövyimme Äkäslompolon puolella oikein mukavassa pyöröhirsi rivitalossa, jossa jokaiselle oli oma makuuhuone. Pitkän ajomatkan jälkeen jaloittelimme Ylläksen huipulle kiikkumaan ja paluumatkalla kastuimme ja ehti tulla todella kylmäkin. Oli kuitenkin niin hienoa taas olla täällä! Paljon muistoja perheen kanssa kesällä ja talvella ja lisäksi ihania ja raastaviakin juoksumuistoja. 

Ylläksen huipulla kiikkumassa.
Reissun päätarkoitus oli NUTS YlläsPallas polkujuoksutapahtuma, jossa mä ja tytär juoksimme. Ninni oli lomalla ja treenasi ja onnekseni huolsi mua mun juoksun aikana. Ennen juoksu urakkaa ehdimme kuitenkin yhdessä liikkua ja rentoutua. Oltiin ensimmäiselle vapaapäivälle vuokrattu maastopyörät, tyttärelle sähköpyörä ja huristelimme kolme ja puoli tuntia pitkin poikin upeissa ja hetkittäin melko teknisilläkin poluilla ja latupohjilla. Oli hienoa ja vaikka keli oli hiukan pilvinen, säästyimme kylmältä ja sateelta. Lopussa tuli todella hiki, kun tuli kiire palauttamaan pyörät. 
Kukastunturilla.
Toisena vapaapäivänä aamusta kävin Ninnin kanssa kevyen juoksulenkin Kesänkijärven ympäri. Oli edellispäivää lämpöisempi ja selkeämpi keli. Muuten perjantai päivä meni syödessä ja juodessa ja otin kahteen otteeseen lyhyet päikkärit. Olo oli hyvä ja odottava. Myöhään illalla, yöllä, puolenyön aikaan olisi Pallakselta lähtö ja 100 kilometrin taivalluksen jälkeen lauantaina iltapäivällä pitäisi olla maalissa. Oon juossut samaisen matkan neljä vuotta sitten, vaikka silloin tuo matka ilmoitettiin olevan 105km. Vuonna 2019 vaivana oli inhottava juoksijanpolvi, mutta nyt tällaisesta ei olisi mitään vaivaa. Odotin ja oletin matkan taittuvan helpommissa merkeissä, mutta kuinka väärässä olinkaan!
Kuva: Rami Valonen
Bussikuljetuksella pääsin Pallakselle ja siellä tutut rutiinit. Vessassa käynti, banaani vielä suuhun ja viimeiset varusteiden tsekkaukset. Ilma tuntui viileältä ja onnekseni olin valinnut jalkaan pitkät trikoot ja Ninniltä sain lainaan irtohihat t-paidan kaveriksi. Takilla olisi ollut turhan kuuma ja pitkähihaisen paidan säästin kuivana pahaan paikkaan jos aivan meno hiipuu. Ötökkää parveili lähtöalueella, mutta onneksi siinä ei tarvinnut kauaa seisoskella. Päästiin matkaan ja heti kivuttiin reipas 300 metriä Laukukerolle ja Taivaskerolle. Nousun kannatti ottaa ihan rauhallisesti ja ihailla nousujen jälkeistä näkymää. Kaikki oli hyvin, hiukan vatsassa painoi. Vedin sauvavyötä alemmas lantiolle. Energiaa aloin nauttimaan tuttuun tapaan 20 minuutin välein. 5 kilometrin jälkeen helpossa alamäessä kaaduin ja kynsin kunnolla maata käsillä, vasemmalla kyynärpäällä ja reidellä. Kyllä otti päähän ja ennen niin vahva alamäkijuoksuni sai jälleen uuden kolauksen. Rauhoitin vauhtia lisää ja tutkailin vammoja. Reittä ja lonkkaa pakotti ja kyynärpää tihkutti hiukan verta. Henrik tuli takaa vierelle ja sain siitä hyvän peesin Pallaksen ekaan huoltoon asti. Tarvetta juomapullojen täytölle ei ollut. Henrik jäi ottamaan kiven kengästä pois, mä jatkoin suoraan matkaa.

Nyt vasta alkoi  reissu kohti Äkäslompoloa, kun tuo ylimääräinen kiekka Taivaskerolle oli tehty. Tämä alun 8km koukku oli lisälenkki Ylläksen pään kansallispuiston huoltotöiden vuoksi. Pallakselta Rauhalan huoltoon on 20 kilometriä ja se on melko pusikkoinen ja juurakkoinen. Ei ole mun lemppari. Vatsa tuntui koko ajan hankalammalta, oli jotenkin turvoksissa ja sitä alkoi pistellä. Pyrin kuitenkin jatkamaan energian ottamista, mutta olo oli kurjahko. Henrik sai kiinni ja siinä mentiin useamman miehen porukassa helppoa vauhtia. Rauhalassa vastassa oli huoltovalmiudessa Liisa ja Riitta. Mä sujahdin heti vessaan, josko vatsa antaisi periksi ja täytin juomapullot vedellä. Nappasin kourallisen sipsejä ja kävellen jatkoin matkaa. Sipsit maistuivat yllättävän hyviltä ja kävely pätkä oli hyvä tähän välin. Muutaman kilometrin asfalttisiirtymä oli helppoa juostavaa, vaikka loivaan ylämäkeen koko ajan. Oikean jalan kantapäässä hinkkasi ilkeästi.

Pahtavuoman huoltoon matka taittui jotenkuten. Ei ole oikein tarkkoja muistikuvia. Odottelin josko Henrik taas saa kiinni, mutta lopulta maalissa kuulin että oli keskeyttänyt. Aurinko paistoi täydeltä terältä, vaikka oli yö. Se on aika upea kokemus. Pahtavuomalla ei tarvinnut tehdä mitään vaan jatkoin heti matkaa. Tiedostin, että energiaa uppoaa liian vähän. Olo oli jälleen hankala. Jalat toimi ongelmitta, mutta vatsaa pisteli. Aloin odottaa malttamattomana Peurakaltion huoltoa, joka olisi reissun puoli välissä ja Ninni olisi siellä. Kipuaminen Äkäskerolla oli rankka, mutta maisema laskeutuessa alaspäin oli jotain niin kaunista. Teki mieli pysähtyä ottamaan kuva ja aivan hyvin olisin voinutkin, sen verran vauhti oli jo hidastunut.
Kuva: Rami Valonen
Peurakaltioon päästiin ja oli ihanaa nähdä Ninni. Kerroin huoleni, että ei mene hyvin. Olin tavoiteajastani ja hyvästä juoksufiiliksestä kaukana. Tyhjäsin roskat taskuista ja sitten kiskoin kengät ja sukat jalasta. Sukkaan oli tullut kantapäähän reikä, joten ei ihmekään että hinkkasi. Laitoin uudet rakkolaastarit ja puhtaat sukat. Lisäksi vaihdoin pitkien housujen tilalle shortsit ja kuivan t-paidan. Söin muutamia haukkauksia pitsaa ja ah niin ihanaa kokista. Omia energioita liivin taskuihin ja kuppiin mukaan suolakurkkuja ja sipsejä. Huolto oli mulle normaalia pitempi, mutta se oli todella järkevää. Jatkaessani matkaa tuntui paremmalta niin kantapäässä kuin yleisessä olossa. Juoksu rullasi mukavasti helpolla polulla. Sain juttuseuraa miehestä, jonka nimi ei jäänyt mieleen. Mentiin hyvä tovi ja seurassa piipahtivat myös jokunen perusmatkan menijä. Pikku hiljaa vatsa alkoi taas kipuilla ja tuli huono olo. Voi kunpa hyvä juoksu olisi vielä jatkunut. Ninni oli tullut pyörällä lenkillään 66 kilometrin paikkeille. Huikkasin, että taas tuntuu häjyltä, mutta eteenpäin mennään. Siitä ei sitten kauaa mennytkään, kun yhtäkkiä tuli tunne että tulee oksennus ja sitten se tuli. Kaikki mansikkamehukeitto jota olin hörppinyt viimeisen 15 minuutin aikana tuli ulos. En ole koskaan aikaisemmin joutunut juostessa oksentamaan, vaikka kerran olen Kolilla Vaarojen maratonin punaisella matolla kyökkinyt. Oksentaminen helpotti oloa vatsassa, mutta pienessä paniikissa mietin mitä teen nyt. Kaikki mukana oleva energia jo ajatuksenkin tasolla yökötti. Tämä karkkipäivä ei nyt sujunut. Jatkoin kävellen matkaa ja juoksuseuralleni huikkasin että jatkaa omaa hyvää menoasi, huolehdin kyllä itsestäni.

Kävi selväksi, että loppu reissusta tulee tuskallista selviytymistä. Matka Ylläsjärven huoltoon oli pitkä, todella pitkä. Lisäksi aurinko porotti kuumana. Onneksi olin keventänyt vaatetusta Peurakaltiossa. Hörpin vettä ja urheilujuomaa, mutta se oli todella vähäistä. Pepsi huollossa olisi mun viimeinen toivo.
Maaliin jäljellä pari kilometriä. Kuva; Ninni
Vihdoin Ylläsjärvellä. Kulautin kunnolla hapotonta Pepsiä kurkusta alas ja se tuntui niin ihanalta. Ninni tarjoili meetvurstirieskaa, mutta pystyin ottamaan vain yhden haukkauksen. Oli niin surkea ja valtavan pettynyt olo. Kastelin pään ja sain toiseen lötköpulloon pepsiä, josko sillä selviäisi eteenpäin. Nimittäin edessä oli Ylläksen päälle kiipeäminen. Lähdin kävellen matkaan. Hörpin pulloista pieniä siemauksia ja yritin syödä leipää. Kummastakaan ei oikein tullut mitään.

Selvisin Ylläksen päälle. Tasaisella etenin juoksun tyyppistä matala askelista hyssyä. Yritin välttää vatsan turhaa pomppimista, sillä se teki vatsaan inhottavan olon. Alamäessä hiukan juoksi ja sitten kävelin. Huoltotie Ylläksen päältä on todella jyrkkä ja vain odotin että pääsisin hiukan tasaisemmalle ja viimeiseen huoltoon Kellokkaalle. Sinne saavuttaessa tiesin kyllä mitä pitäisi tehdä, mutta jääräpäisenä tiesin jatkavani matkaa maaliin asti. Itku tuli huonosta olosta ja valtavasta pettymyksestä. Hidasta taaperrusta eteenpäin, lopulta raastava Pirunkuru ylös ja sen jälkeen vielä loputtomalta tuntuva 10km alamäki Äkäslompoloon asti. Tässä kohdassa tytärkin juoksi lentävällä askeleella 15km reitillä ohi. Olisin halunnut ja tavoite olikin olla ottamassa tytärtä maaliin, mutta nyt tässä meni toisin päin.

Ja kyllä, maaliin pääsin. Juoksin viimeisen kilometrin maaliin asti. Kello näytti matkaksi 107 kilometriä ja aikaa meni 15:57. Sijoitus oli 9./71. Huimasi ja hapotti koko kroppaa. Hartiat lysyssä mökille, jossa puhaltelin pitkään lattialla ja vain hengittelin.
Pikku hiljaa aloin nesteyttämään itseäni ja kokeilla syömistä. Kaikki pysyi sisällä. Loppu illan aina välillä tuli huonovointisuus aalto päälle ja sitten taas helpotti. Tytärkin oli alkuun omasta suorituksestaan allapäin, kunnes tuloksista selvisi, että oli voittanut alle 16 vuotiaiden sarjan ja lähdimme vielä hakemaan palkintoa kilpailukeskuksesta.

Olihan taas reissu, oppimatka. Viikossa ei harmitus ole haihtunut. Palautuminen etenee ihan hyvässä tahdissa ja kertaalleen oon jo käynyt juosten töissä. Jalat pelaa ja ruoka maistuu. En tiedä mitä juoksun saralla seuraavaksi, mutta kyllähän matkalla mielessä pyöri monesti, että mut on nyt näillä ultrilla nähty. Aika näyttää oliko tarina todella tässä.

Kiitos Ninnille ja tyttärelle 💗
Kiitokset kaikille tsemppaajille ja teille jotka kyselitte vointiani 💗

~Eija~

perjantai 30. kesäkuuta 2023

Kolmasti Porvoon Venloissa ja Jukolassa

Tänä vuonna Venlojen ja Jukolan viestit suunnistettiin Porvoossa helteisenä kesäkuun viikonloppuna. Viime vuonna nämä festarit jäivät multa väliin kulkutaudin vuoksi, joten tälle vuodelle odotukset olivat korkeat ja into vielä massiivisempi. Seuramme, Ylistaron Kilpa-Veljien naiset olivat Venloissa kolmen joukkueen voimin ja Jukolassa miehet ja mä yhden ja puolen joukkueen voimin. Jo kuukausia sitten olin tehnyt päätöksen osallistua sekä venloihin että jukolaan, mutta muutama päivä ennen viikonloppua tein avoimen päätöksen suunnistaa jukolassa kaksi osuutta, koska kakkos joukkueessa oli niin paljon peruuntumisia.

Jukolan telttamaisemaa.

Mun kavereiksi, huoltajiksi ja kannustajiksi lähtivät tyttäret. Ajelimme jo perjantaina Etelä-Pohjanmaalta Etelä-Suomeen ystävien luokse, jossa on aina niin kotoinen, tai itseasiassa hyvin vieraanvarainen vastaanotto monessa mielessä. Meitä oli paikalla saman henkisiä, suunnistukseen jo lapsena hurahtaneita naisia ja heidän lapsiaan. Oli mukavaa fiilistellä tulevaa, muistella menneitä ja vaihtaa muutenkin kuulumisia.


Lauantaina oli sitten onneksi lyhyt ajo Porvooseen ja etukäteen varoitellut ruuhkat olivat meidän osalta aivan olemattomat. Päästiin sutjakkaasti peltoparkkiin ja alle kilometri oli meille varatulle telttaalueelle. Pystytettiin ensimmäisenä teltta ja sitten hakemaan seuran materiaalit infosta ja silmäilemään kisakeskus, lähtö- ja vaihtoalueet sekä seuratelttamme paikka. Oli todella lämmin ja kuuluttaja muistutteli runsaasta juomisesta ja punkkitarkastuksista.
Lauantai iltapäivä ja Venlojen viestin aloitusosuus.
Klo.14 oli Venlojen viestin lähtö ja mä olin valinnut itselleni aloitusosuuden, joka ankkuroinnin lisäksi on mun lemppariosuuksia. Lähdöissä riittää aina säpinää ja tänä vuonna myös pölyn määrä oli jotain niin valtavaa. Silmiä siristellen ja köhien metsän puolelle, jossa pöly pikku hiljaa tasoittui, mutta ei hälventynyt kokonaan. Suunnistus lähti aivan hyvin sujumaan 1513 muun naissuunnistajan seurassa. Yksin ei ollut missään vaiheessa 6,7km matkalla (linnuntietä), mutta oli äärimmäisen tärkeää pysyä koko ajan kartalla, koska metsässä on paljon rasteja eikä peesaamisen riski kannata. Maasto oli kivikkoista, korkeuskäyrää löytyi ja muutamia metsätie halkoi karttaa. Tiheikköjä ja soita osui kohdalle myös, mutta nopeasti pusikkoihin aukeni juostavaa uraa ja kuivat kosteikot kannattelivat hyvin.

Pidin yllä omaa reipasta vauhtia ilman että suunnistus kärsisi. Reissulla tulikin vain kaksi kaarrosta rastille, mutta en niitä varsinaisesti virheiksi laske. Ainoallekaan hajontarastille en ajautunut ja kahdelle suunnistajalle opastin missä menemme. Viimeiselle rastille tultiin jyrkkää metsäistä rinnettä alas ja sitten kaikki peliin vielä loppusuoralla, jolla sainkin vielä muutaman selän ohitettua. Vaihtosija oli 192. johon olin osittain yllättynyt, sillä porukkaa on todella paljon, mutta toisaalta virheitä ei tullut. Olin ensimmäisellä väliaikarastilla 328. ja siitä nostin sijaani koko ajan paremmaksi. Aikaa kului 58:26 ja jäin kärjestä 12 ja puoli minuuttia. Todellinen kuljettu matka oli 7,82km.

Menneinä vuosina oon ollut kolmasti seuramme naisten joukkueessa joka on sijoittunut lopputuloksissa 200 parhaan joukkoon. Kaksi vuotta sitten kulkutaudin rajoittaessa osallistujia Rovaniemellä tulin ekalta osuudelta vaihtosijalla 123. ja lopullisissa tuloksissa olimme 199. Paras sijoitus on ollut muistaakseni 183. Tänä vuonna lopullinen sijoituksemme oli 345. Lähtönumeromme oli 521, joten hyvin paransimme.
Venlojen viestin aloitusosuudelta vaihtoon. Kuva; Jukolan viesti.
Venlojen viestin jälkeen suihkuun pesemään kaikki tomu pois ja sen jälkeen syömään. Tyttöjen kanssa mentiin kannustamaan seuramme naissuunnistajia vaihtoon ja maaliin ja sen jälkeen teltalle lepäilemään. Unen päästä en saanut kiinni, mutta vakaatasossakin hetken loikoilu teki hyvää.

Kellon lähestyessä ilta kymppiä, puin taas suunnistuskamat päälle ja lampun päähän. Edessä oli tälle viikonlopulle toinen massalähtö, kun Jukolan viestin lähtö olisi klo.23. Oon ollut ennenkin Jukolan lähdössä ja se on kyllä niin upea kokemus. Suorituspaineita ei ole, läpi tulen aivan varmasti jos ei nyt sitten jotain loukkaantumista satu. Lähtöpaikkani oli kaukana takana lähtönumeron ollessa 1382 ja joukkueita oli yhteensä 1704.
Lauantai ilta ja Jukolan viestin aloitusosuus.
Nyt pölyn määrä oli aivan valtava ja otsalampun napsauttaessani päälle, ei eteensä oikeastaan nähnyt kengän kärkiä pidemmälle. Hiekka narskui suussa ja yskitti. Pölyä oli pitkästi metsänkin puolella, mutta sentään näkyvyys parani hyväksi. Ensimmäiselle rastille oli pitkä matka, kartan taittelukin oli hankalaa ja oikeastaan mahdotonta, joten pala kerrallaan lähdin kohti rastia. Sinne osuttiin suoraan, mutta siihen mennessä oli jo juostu hiukan vajaa 4km. Porukkaa oli jälleen koko ajan ympärillä ja lamppujen valokeiloista näki missä joku porukka kävi leimaamassa ja tiesi itse jatkaa eteenpäin, tai kurvata myös leimaamaan. Suunnistus sujui aivan hyvin, kunnes 5. rastille tuli huti. Rastia lähestyessä joku mies kyseli mille rastille oon menossa ja selvisi, että sama on. Mukaan tuli joku kolmaskin, mutta taakseni en varsinaisesti vilkuillut. Olin mielestäni ihan kartalla, kunnes ajauduin johonkin tiheikköön ja vaikka tässä vaiheessa luulin vielä tietäväni missä oon, ihmettelin ettei siinä mennyt mitään uraa. Lamppuja näkyi oikealla ja vasemmalla, mutta ei suoraan edessä. Nousimme jyrkkää mäkeä ylös ja oikealla olin näkeväni aukkoa. Sain itseni kartalle ja sitten muiden valot vinnasi rastille, joka ei ollutkaan oma. Siihen tuli tuttu viime kesän Kainuutraililta ja hän oli jo hetken siinä pyörinyt. Ei oikein saatu mistään kiinni ja porukkaa pyöri ympärillä. Siihen tuli sellainen gps:llä nätti kahdeksikko, kunnes osuin "pimeälle" rastille, eli juuri sillä hetkellä ketään ei tuolla rastilla ollut. Myöhemmin omaa gps viiva tutkaillessa olin kuin olinkin menossa kohti omaa rastiani, mutta muiden suunnistajien valot veti väärään suuntaan. Tuli monen minuutin virhe.

Tästä kuitenkin tarkempana eteenpäin ja loput rastit löytyivät oikein hyvin. Muutaman ennestään tuntemattoman suunnistajan kanssa mentiin samaan tahtiin ja hajontarasteilla erkaannuttiin kunnes taas nähtiin. Tällä jukolan aloitusosuudella oli hurjan paljon koodien huikkijoita ja selvästi vain perässä juoksijoita. Itse en koodeja huiki, enkä vastaa jos ei suoraan multa kysytä. Tottakai se rauhoittaa, jos kuulee oman rastin koodia, mutta silti oon siellä suunnistamassa, en peesaamassa muita.

Linnuntietä 12,8km ja Eijan reittejä 14,7km meni tuota yhtä pummia ja paria muuta kaarrosta lukuun ottamatta mukavasti ja vaihtoon tulin ajassa 2:15, sijalla 961, vajaa 56 minuuttia kärkeen. Yösuunnistamisessa on se oma hohtonsa ja nytkin oli niin hykerryttävä fiilis juosta maalisuoraa vaihtoon.
Sunnuntai aamu ja Jukolan viestin ankkuriosuus.
Kello oli siis lähempänä puolta kahta yöllä, kun uninen tyttäreni tuli vastaan ja toi mun vaihtovaatepussin. Mä käännyin pesupaikalle, tytär lähti takaisin nukkumaan ja vanhempi tytär oli jossain kaveriensa kanssa. Nukkumaan pääsin kahden jälkeen kun olin ensin vähän heittänyt jotain suuhuni. Jossain kohdassa aamuyöllä vanhempi tytär tuli myös teltalle ja oon siihen hiukan havahtunut, mutta yllättävän hyvin sain nukutuksi. Aamulla klo.07 kello oli taas herättämässä ja kampesin itseni ylös, jälleen suunnistusvaatteet päälle ja ruokaa suuhun. Vuorokauden sisään kolmas massalähtö olisi klo.09, kun Jukolan viestin ankkurien uusinta yhteislähtö olisi. Olin päättänyt tehdä hyvän treenin suunnistamalla vielä kakkos joukkueen ankkuriosuuden. Joukkueemme oli keskeyttänyt, vaikka etukäteen tosiaan oli jo tiedossa, että läpi se ei mene useamman poisjäännin vuoksi.

Menin ajoissa lähtöalueelle, mutta olisi ollut järkevää ottaa syötävää, sillä mun ehti jopa hiukan tulla nälkä siinä odotellessa. Yöllä sopivaksi laskenut lämpötila lähti jälleen nousuun ja kuuma päivä oli taas tiedossa. lähtö oli jälleen pölyinen ja nyt lähdettiin taas tutusti metsän läpi kohti metsätietä ja sen toiselle puolelle. Ekalle rastille tuli kaarros oikealta ja se näky mikä rastilla odotti, oli jotain uskomatonta! Rastipisteellä oli valtava kuhina, kun sadat suunnistajat yrittivät päästä leimaamaan. Kaikilla ankkuriosuuden suunnistajilla oli sama ensimmäinen rasti. Pienenä naisena pääsin suhteellisen nopeasti leimasimelle ja leimaamaan, mutta jotkut kehuivat jonottaneensa viisi minuuttia.

Rasti kerrallaan napsin rasteja, nautiskelin ja keskityin pysymään kartalla. Juomapisteitä oli matkan varrella jokunen ja jokaisella join urheilujuomaa ja kaadoin päälle vettä. Joillakin juomapisteilläkin oli jonoksi asti porukkaa, mutta omatoimisena kiersin pöydän toiselle puolelle ja kaadoin itselleni juotavaa vapaasta kannusta. Etelä pään rastit olivat ihan uusia, mutta lähempänä kilpailukeskusta oli tuttujakin rasteja, mutta tulosuunta niille oli lähes poikkeuksetta eri. Vatsan kasvavasta murinasta ja loppu puolen nipistelystä huolimatta energiat riittivät melko hyvin ja tyytyväisenä pääsin urakkani maaliin.
Maalissa. Kuva; Hanski.
Linnuntietä ankkuriosuus oli 15,2 ja Eijan reittejä tuli 17,44km. Osuusaika oli 2:43. Olin aivan järkyttävän likainen, sillä pölyä oli joka paikassa. Oli ihanaa päästä kolmannen kerran jukolasuihkuun.
Jukolanviestin kartat olivat valtavia. Kuvassa vierellä A4 koon paperi.
Edessä oli enää teltan pakkaaminen, siirtyminen autolle ja kotiin päin. Nyt kuitenkin jumituttiin ruuhkaan melkein tunniksi. Väljemmille teille päästyämme etsimme lähimmän Kotipitsan, sillä oli aivan järkyttävä nälkä. Kotona oltiin klo.20 jälkeen, kun tyttöjen toiveesta matkalla piipahdettiin tekokukkaostoksilla Tampereen Ikeassa.
Kartat ovat edelleen meidän olohuoneessa levällään.
Oli niin hienoa! Jotenkin elin niin koko sydämestäni tämän vuoden jukolaa. Ensi vuonna sitten Kauhavalle ja sinne meiltä onkin reilun tunnin ajomatka vain.

~Eija~

torstai 15. kesäkuuta 2023

Oulangalta Rukalle, NUTS kk 55km

 En tänäkään vuonna jäänyt pois toukokuun lopun NUTS Karhunkierros tapahtumasta, vaikka viime vuoden 83km:n reissun jälkeen sellainen fiilis olikin. 13 vuotias tyttäreni halusi viime vuoden tapaan päästä juoksemaan tapahtumassa 13km:n lenkille, joten tottakai itsekin starttaisin jollekin matkalle. Oikeastaan oli helppoa päätyä 55km:n matkalle. Vuonna 2018 juoksin tuon saman matkan aikaan 6:52 ja mieleen on jäänyt todella hyvä fiilis, olihan se ensimmäinen ultramatkani. Tänä vuonna tavoitteena oli saada jälleen mukava juoksu ja katsoa mihin se riittää.

Rukalle ajelin tyttären kanssa torstaina ja iltalenkkinä kävimme verryttelemässä 13 kilometrin kisan reitillä. Sää mahdollisti upeat maisemat Rukan laskettelurinteiltä.
55 kilometrin lähtöön Oulangan luontokeskukseen oli bussikuljetus Rukan keskustasta perjantai illalla. Juoksemaan lähdettiin yötä vasten klo.18. Mulle tuo yöllä juokseminen ei tunnu hankalalta, mutta aina mietityttää kuinka kylmä tulee ja miten saa levättyä ja nukuttua ennen starttia. Tällä kertaa sain päivällä pienet unet otettua ja muutenkin otettiin oikein rennosti. Pyrin juomaan kunnolla ja ajoissa juoksuliivin pakkaus. En tiedä mitä oikeastaan jännitin, mutta lähdön hetken lähestyessä tuttu tunne kroppaan tuli.
Kuva: Rami Valonen
Lähdin rauhallisesti liikkeelle. Kuitenkin ensimmäisellä kilometrillä pienessä tungoksessa kerran kompuroin portaissa ja jouduin käsillä ottamaan vastaan. Ei vammoja, mutta ärsytti moinen sähellys heti alussa. Melko nopeasti pääsin juoksemaan sopiva vauhtiseen letkaan. Juoksin yhden miehen perässä ja kuulin kuinka takana tuli useampi. Hetken päästä leveällä polulla takaa tulikin yksi mies ja kolme naista ohi. Lähdin heidän kyytiin ja seuraavat kilometrit olivatkin sitten melko vauhdikkaita, pikkuisen päälle 5 minuuttia kilometri. Ajattelin, että nyt mennään melko reippaasti, että kuinkahan jaksan. Tuo alku pätkä kuitenkin on todella helppoa, juostavaa pätkää, joten rullailin menemään.

15 kilometrin paikkeilla astuin huonosti vasemmalla jalalla ja ikävä vihlaisu tuli nilkkaan. Jouduin oikein varomaan sillä astumista muutaman sadan metrin pätkän ja sen jälkeen tietyssä nilkan asennossa tuntui. Jalka kuitenkin kesti juoksun, joten eteenpäin vaan. 17 kilometrin kohdalla loivassa alamäessä sitten kaaduin rähmälleni. Käsillä otin vastaan ja vasen reisi ja kyynärvarsi tömähtivät myös maahan. Vasempaan kämmeneen tuli pieni repaleinen haava, joka vuoti alkuun ja säti ilkeästi. Tässä vaiheessa päätin hidastaa vauhtia ja antaa muiden mennä. En halunnut pilata reissua kompuroimalla. Ja vahvistus tälle oli muutama sata metriä edempänä, kun nitkautin vielä oikean jalan nilkankin. Sadattelin itselleni, rauhoitin lisää menoa ja tankkasin kunnolla energiaa.
Kuva: Rami Valonen
Energian ottaminen oli sujunut hyvin. 20 minuutin välein jotain suuhun. Joka toisella kerralla pelkästään juotavaa, urheilujuomaa ja joka toisella syötävää. Eväinä oli mm. High5-energiageelejä joista osa sisälsi kofeiinia, banaania, suklainen proteiinijuoma, karkkia ja hedelmäsosetta.

Merkittävin energia matalapaine osui neljän tunnin juoksemisen kohdille. Otin sitten vaan reilummin syötävää ja juotavaa ja hetken päästä taas mieli virkistyi. Viimeisissä nousuissa kohti Valtavaaraa ja Rukan viimeistä nousua, olisi ollut viisasta tehdä sama, sillä maalin lähestyminen ja se kun laskeskelin pystyväni parantamaan vuoden 2018 aikaani, en enää keskittynyt syömiseen. Onneksi mitään romahdusta ei kuitenkaan tullut.
Valtavaaralla. Kuva: Samuli Tiainen
Juoksu kulki hyvin, ajatukset pysyivät melko kirkkaina ja tyyninä. Maalissa olin aikaan 6:37 ja paransin selvästi omaa aikaani. Sijoitus oli naisissa 8. ja kaikkiaan meitä oli 284. Olin todella tyytyväinen 😀

Maalikaaren ali juoksin yöllä puoli yhden jälkeen. Varsinaisesti ei kylmä juostessa tullut, mutta hanskat oli pitänyt käsiin laittaa. Liivissä olisi ollut takki ja vaihto tuubihuivi, mutta niitä ei tarvittu. Kylmä tuli vasta kun tyttären kanssa käveltiin muutaman sadan metrin matka majoitukseen. Kuuma suihku ja vähän syötävää ja sitten sänkyyn. Nukuttua en kuitenkaan kunnolla saanut, kuten en koskaan heti juoksun jälkeen. Tuli huono olo ja päätä särki. Koko loppu yö menikin sitten aina välillä kävellessä ja jääkaapilla, kun hain lisää juotavaa ja syötävää. Vasta aamupäivän puolella oon kunnolla nukkunut.
Molemmille muistomitalit kaulaan.
Karhunkierroksen kisareitiltä on paljon muistoja, niin hyviä kuin raastavia mielen ja kropan kamppailua. Viime vuonna 83 km reissulla energioiden ottamisessa oli ongelmia ja reissusta tuli rankka. Perusmatkalla kaksi vuotta sitten...no se oli perusmatka, 166km ja juoksin voittajana maaliin. Sillä reissulla tuli käytyä monenlaisia fiiliksiä läpi. Nyt ilokseni sain mukavan juoksun, jossa kuitenkin sain sopivasti haastaa itseäni fyysisesti.

Rukan reissun kuitenkin kruunasi tyttäreni, joka asetti itselleen kovat tavoitteet lauantain 13 km matkalle, jolla oli viime vuonnakin. Mä yritin hillitä tavoitteita, että parin minuutin aika parannus on jo tosi hyvä ja jos 10-20 parhaan joukkoon juokset, niin se on hyvä. Neiti kuitenkin teki niin kuin itse halusi ja paransi omaa aikaansa 13 minuutilla ja tuli naisten sarjassa toiseksi! Oli piinaavan jännittävää seurata juoksua ja odotella vain maalissa. Pelkäsin, että neiti kaatuu haastavissa alamäissä, mutta mitä vielä. Ennakkoluulottomasti antoi tulla vaan ja saikin kanssajuoksijoilta kehuja hienosta alamäki tekniikasta. Olin todella iloinen neidin puolesta 😍

Sitten ajeltiinkin kotiin, jossa oltiin lauantai-sunnuntai välisenä yönä kahden jälkeen. Heti päät tyynyyn ja aamulla klo.10 oltiin jo Lapualla suunnistuksen Lakeudenviestissä. Siellä molemmilla suunnistus sujui ihan ok ja vaikka jaloissa painoi, oli juoksukin ihan kelvollista. Viikonlopun jälkeen tulikin monta päivää kestänyt väsymys, kuten huomaa miten pitkälle tämän postauksenkin kirjoittaminen on mennyt.

Mutta hieno reissu oli taas.

~Eija~

tiistai 23. toukokuuta 2023

Mtb 8h SM rogaining

SM rogaining kisat järjestettiin tänä vuonna toukokuun ensimmäisenä viikonloppuna Loviisassa. SM sarjoja olivat se oikea, kuninkaiden ja kuningattarien 24 tunnin tossusarja ja iloksemme myös 8 tunnin pyöräsarja, joka sopi meidän porukalle tänä vuonna paremmin. Suo, Säntti ja Pää -joukkue oli mukana Ninnin ja allekirjoittaneen voimin. Hanna kannusti kotoa käsin sormi paketissa.

Tavaroiden kasaaminen ja viimeinen tsekkaus.
Lauantaina ajelimme Loviisaan. Syötiin matkalla isosti ja perillä menimme suoraan majapaikkaan, jossa yritimme nukkua, ainakin nyt levätä muutaman tunnin. Pienen pätkän sain nukuttua, mutta kuuma huone viileään huoneilmaan tottuneelle oli hankalaa. Syötiin lisää, tehtiin lopulliset päätökset millä vaatteilla starttaamme ja pakkasimme loput tavarat liiveihin. Ilta puoli seitsemän lähdimme kisakeskukseen ja siellä heti pyörät kasaan, lamput ja karttatelineet paikoilleen ja varustepussit pyörän tankoihin. Infosta saatiin gps-laite ja vastaukset viime hetken kysymyksiin. Klo.20 saatiin kartat - joukkueen jokaiselle jäsenelle oma kartta ja lisäksi yksi suunnittelukartta.

Reittisuunnittelua, matkan ja ajan arvioimista.
Kisakeskuksena toimivan Tesjoen koulun sisätiloissa sai suunnitella reitit. Olimme päättäneet ottaa aivan rauhassa ja ajatuksella tämän suunnitteluvaiheen, joten  ensimmäisen vajaa puolituntia vain silmäilimme karttaa, merkkasimme iso pisteisimmät rastit ja viisoimme vaihtoehtoja retkemme suunnasta. Sitten tuli päätös hakea alkuun kartan lounaisnurkan, yhtä lukuun ottamatta kaikki joen vasemman puoleiset rastit. Jatkosta hahmottui periaatteessa kaksi vaihtoehtoa ja niistä valittiin lähempi, vaikkakin vähempi pisteinen. Loppuun muutaman rastin vaihtoehto. Langalla ja nuppineuloilla tehtiin karkea arvio kilometreistä ja sen perusteella kuinka kauan meillä milläkin osiolla menisi.
Oli yllättävän leppoisa, vaikkakin malttamaton olo lähteä matkaan. Lähtöalueelle asettuessamme huomasi suurimman osan osallistujista lähtevän vastakkaiseen suuntaan. Niin mielenkiintoista. Mutta sitten sitä lähdettiin. Meitä oli kolme joukkuetta, jotka lähtivät kohti etelää, mutta heti ensimmäisen rastin jälkeen nämä kaksi muuta lähtivät omille reiteilleen ja me jatkettiin yksin. Pohdimme, ollaanko tehty ihan pöhkö reittisuunnitelma. Toinenkin rasti napattiin nätisti, polulta pienen kävelymatkan päästä hakkuuaukon toiselta laidalta, järkyttävän ison kiven lohkareen juurelta. Meille alkoi selkeentyä, että vaikka kartta oli mittakaavaltaan 1:25 000 eikä tämän vuoksi siihen millään voinut merkitä kaikkia mitä maastossa oli, olisivat rastipisteet huomattavia. Kolmannen ja neljännen rastin haun yhteydessä huomasimme, että karttaan merkityt polut eivät kuitenkaan välttämättä ole niin hyviä ja selkeitä kuin voisi olettaa. Emme löytäneet näille rasteille johdattavia polkuja ja erityisesti neljättä rastia jouduimme hakemaan isolla kaarella. Lopulta siihen tuli onneksemme muutama muukin joukkue ja heidän peesissä rasti löytyi.

Puhuimme polkiessamme paljon, että pysyimme molemmat koko ajan kartalla. Kauniin auringon laskun jälkeen tuli pimeää ja valtavan kaunis kuu nousi taivaalle. Pariin otteeseen erehdyimme kuuta jonkun toisen lampuksi, kun metsässä askelsimme kohti rastia. Jokaiselle rastille piti jalkautua ja sen aikaa pyörät odottivat tien tai polun varrella. Jätimme aina lampun pyöriin päälle, että pimeässä osasimme tulla suoraan takaisin pyörille. Sehän nyt vielä olisi puuttunut, jos olisi pitänyt pyöriä etsiä. Keskenäinen juttelumme hiipui pimeässä yössä. Alkoi väsy painamaan. Muistuttelimme toisiamme ottamaan energiaa. Rämpiminen metsässä oli välillä aika rankkaa ja kiviä ja kivien lohkareita oli valtavasti. Kiviä oli oikeasti joka paikassa ja ne olivat sellaisia mummon mökin kokoisia.
Ennen lähtöä.
Olimme jo alussa tehneet yhden reittimuutoksen ja toisen isoimman kolmen jälkeen yöllä. Olimme arvioidusta ajastamme niin paljon edellä, että meillä oli mahdollisuus tehdä isojen pisteiden koukku kartan koillisnurkkaan. Tässä kohdassa itsellä vähän notkahti fiilis. Takana oli 5 ja puoli tuntia taivaltamista. Välillä oli tullut jo melko kylmä ja haasteeni ottaa tarpeeksi energiaa, ei ole kadonnut minnekään. Mussutin pitsaa ja hörpin energiajuomaa. Karkkia jälkkäriksi.

Aurinko alkoi kajostaa taivaanrannassa. Oli oikea ratkaisu koukata vielä nämä rastit, joilla pääsimme kolmesti kipuamaan melko korkealle ja aamuauringon valossa näkyi kauniit maisemat. Polutkin olivat pikkuisen selkeämmät tällä puolen karttaa. Tai sitten valo vaan auttoi niin paljon. Viimeiseltä rastilta lähdettäessä aikaa oli hyvin ehtiä 8 tunnin aikarajoissa maaliin, mutta puhtia ei enää ollut hakea lisää rasteja. Olisi pitänyt jaksaa painaa napsun verran kovempaa, mutta ei pystynyt tällä kertaa. 

Maalissa oltiin aikaan 7:42 ja kilometrejä kertyi 82,3. Pisteitä saatiin  kerättyä 236 ja tällä tuloksella sijoituimme 4. kokonaistuloksissa. Edellä oli vain kolme miesjoukkuetta, joista voittajat olivat ylivoimaisia yli 300 pisteellä, mutta vain 5 ja 8 pisteen päässä olivat toinen ja kolmas joukkue. Jälkiviisaana pienin reittimuutoksin ja yksi rasti vielä lisää, niin olisimme olleet toisia. Naisten sarjan voittajia olimme ylivoimaisesti 😀
Täältä löytyy kisan gps-seuranta. Näette paremmin kartan ja kiva katsoa millaisia reittejä muut joukkueet ovat menneet.
MTB 8h rogaining naisten suomenmestaruus!
Maaliin tulon jälkeen tuli todella kylmä, ihan tärisin. Kuivat vaatteet heti päälle, pyörät autoon ja kämpille kuumaan suihkuun. Käytiin aamupalalla ja sitten nukkumaan. Iltapäivällä lähdettiin kotiin hienot puiset koivunlehti mitalit kaulassa. Onpa muuten yksi hienoimmista mitaleista joita olen saanut.

Oli mukava, innostava ja opettavainen reissu jälleen kerran. Rogaining on mielenkiintoista ja ehdottomasti tätä pitää tehdä lisää. Yksi mukavimmista asioista on se, että tässä mennään aina joukkueena, joten näin yksilölajeja muuten harrastavana, tuntuu tämä yhdessä meneminen niin hyvältä. Ajatusten vaihto, toisen tsemppaaminen, tuen saaminen ja yhteinen kokemus.
Kiitos siis Ninnille 😍

~Eija~