tiistai 24. syyskuuta 2019

Sekuntipeliä sprintissä

Suunnistuksen SM-sprinttikisaa olin odotellut malttamattomana ja toisaalta vatsan pohjaa kouraisevalla jännityksellä. Heinäkuisen yli 100 kilometrin polku-ultran jälkeisissä jalkaongelmissa ja -traumoissa hetkellisesti jo pelkäsin, onko edes mahdollista yhdistää pitkän matkan juoksua ja sprinttiä samaan itselle tärkeään kisakauteen. Lopulta kaksi kuukautta riitti toipumaan ultralta. Kepeät jalat "harjoitus" sprinttikisoissa ja oma ennätys cooperintestissä pönkitti itseluottamusta juoksukuntoon. Loppu olisi kiinni päästä. 

Onnistuin hyvin, sillä SM-kisoista daamit 40-sarjassa kotiin tuomisina oli neljäs sija 😊
SM-sprintti Forssan torilla.
Lauantaina SM-viestit oli kisattu Mynämäellä, jossa itse en ollut. Sen sijaan poljin ystäväni kanssa reilu 60 kilometriä tihkusateessa jalat melko märkinä. Pelkäsin että tulen kipeäksi ja retken jälkeen troppasin itseäni ja kääriydyin vilttiin ennenkuin oli aika lähteä esikoisen kanssa SM-sprintti reissuun. Heppu on ollut mun kaverina SM-sprinteissä vuonna 2017 ja tekee hyvää ottaa välillä ihan kahden keskistä aikaa. Ja nyt Heppu pääsi viettämään laatuaikaa pikkuserkkujensa luo Viialaan, jossa olimme yötä ja mä piipahdin sunnuntaina yksin Forssassa.

Keli oli todella viileä. Pakkasen puolella aamusta ja päivän aikana lämpötila nousi hätinä 6 astetta plussalle. Monta kerrosta vaatetta päälle. Karsinnan lähtökynnys piti ylittää klo.09.05 mennessä ja mulla oli lähtö vasta klo.10.38. Tärkeintä oli pitää itsensä lämpöisenä. Puoli tuntia ennen esilähtöön pääsyä aloin lämmitellä tehokkaammin ja vaatekerroksia sai kerros kerrokselta riisua pois. Tuntui aika hyvältä, vaikka jännitti. Karsinnassa ei tarvitse laittaa kaikkea peliin, riittää että saa hyväksytyn suorituksen ja mahtuu 30 parhaan joukkoon, että pääsee A-finaaliin, jossa kisataan SM-mitaleista. Meidän sarjaan oli ilmoittautunut 53.
Viimeinen rasti torin laidalla.
Oma jännittäminen näkyi siinä, että heti ekalle rastille kiersin talon vasemmalta puolelta, vaikka oikealta olisi ollut sujuvampi. Mutta kun on jo menossa, veisi suunnan korjaus liikaa aikaa. Tästä harmistuneena rastilta lähtö oli myös huono. Myös kolmoselle tyhmä rakennuksen kierto epähuomiossa. Seuraavat rastit ihan sujuvasti kunnes ysi rastille mielestäni kierto kirkon väärältä puolelta. Toki aika moni oli sen myös kiertänyt oikealta, kuten minäkin, mutta silti mulla ainakin tuli hidasteluja. Maaliin tullessa päällimmäinen ajatus oli, että ei mennyt hyvin. Juoksu kulki hyvin, mutta suunnistus ei sujunut vaikka rata lähtökohtaisesti oli melko helppo. Yllätyin, että karsinnan sijoitukseni oli 6.! Tällä suorituksella ajattelin auttamattomasti olevani kymppi sakin ulkopuolella, mutta en ollutkaan. Mieli koheni hurjasti.

Linnuntietä radan pituus oli 2,2 km ja aikaa mulla meni 10:51. Olin 49 sekuntia voittanutta hitaampi.
D40-sarjan karsinnan kartta.
Sitten olikin pitkä aika odotella iltapäivän finaalin lähtöjä. Syömistä, huilia ja karsinnan tulosten silmäilyä. Lopulta tuli hiukan kiire, että ehti finaalin lähtökynnykselle ennen klo.13.15. Oma lähtöaika oli vasta lähempänä kolmea. Nyt lähtökynnyksellä pääsi sisätiloihin, mutta siellä oli todella lämmin ja alkoi väsyttää. Ulkona pysyi paremmin virkeänä. Taas aloitin paremmat lämmittelyt puolta tuntia ennen esilähtöön pääsyä. Kropassa tuntui ihan hyvältä ja jotenkin pääkoppakin oli rauhallisempi. Ehti sitä silti kaikenlaista mielessä pyöriä.
Finaalissa tiukalla ilmeellä 😁
Karsinnassa rasteja oli 12 ja finaalissa 20. Tuntui isolta määrältä nuo finaalin rastit. Toki finaalissa matkakin oli pitempi, 2,9 km linnuntietä. Pitäisi keskittyä vain rastiväli kerrallaan ja lukea sen verran eteenpäin, että tietää heti minne päin lähtee rastilta.

Aivan hyvin se lähtikin liikkeelle helpohkoille alkupään rasteille. Nelos-vitos välillä piti karttaa tiirata tarkemmin ja vauhti hetkellisesti hidastui. Tuli epäkäytännöllinen S-muotoinen lenkki autotalleja kierrellessä, mutta ehkä se kuitenkin oli nopein reitti. 
Finaalin kartta.
Juoksu kulki ja suunnistus tuntui sujuvan, kunnes 9 rastille tuli todella tyhmä keskittymisvirhe! Rakennuksen sisäpihalle puikahdin kadulta ja näin rastin vasemmalla, mutta eihän se ollutkaan mun. Tarkistus kartasta ja tajusin että se ei ole tässä nurkalla vaan toisella nurkalla. Voi kurjuus! Uutta vauhtia vaan kinttuihin. Seuraavat napsahti hyvin, kunnes helpolle 13 rastille väliaikojen mukaan jopa 15 sekunnin virhe. Oikein jouduin pysähtymään, kun ihmettelin miksei rasti ole siinä missä itse olin. Mä olin puskan toisella puolella, enkä siksi nähnyt rastia. Ääneen sätin itseäni ja ratavalvoja puskan reunalla hymähti. 
Virheet 9. ja 13. rastille.
Vielä lopussa 17 rastilta lähdin typerästi tulosuuntaani, vaikka tottakai olisi pitänyt jatkaa rastin leimattua suoraan vasemman puoleiselle kadulle. Tämän ratkaisun huomasi tyttäreni kotona. Rastilta 18 lähdin huonosti, mutta sitten viimeiset pistelin täysiä.
Huonot lähdöt 17 ja 18 rasteilta.
Jälleen maaliin tullessa olo oli pettynyt. Kaksi isoa virhettä ja muutama pienempi. Oletin, että tuloslistalla putoan rymisten alaspäin. Harmitti toden teolla.
Yllätys oli melkoinen, kun tuloslista näyttikin mun tulleen neljänneksi 😃 Uskomatonta! Tuollaisella suorituksella! Vain yksi sekunti jäi pronssiin ja viisi hopeaan. Voittajaan jäi 53 sekuntia. Voi miten helpottunut, huojentunut ja iloinen mä olin. Tuo yksi sekunti voisi harmittaa kovastikin, mutta jo tämä sijoitus oli enemmän kuin osasin uneksia. Virheistä yksi pois ja olisin päässyt mitaleille. Tuo ajatus tuntuu hyvältä ja vielä joku kerta nuo sekunnit taistelen mun hyväksi! Ja tätä sprintti on, välillä niin pienestä kiinni suuntaan tai toiseen. Tykkään lajista suunnattomasti.
Palkintojen jaossa kuulin muidenkin naisten tehneen virheitä ja finaalin rata todella oli paljon haasteellisempi kuin karsinnan. Näinhän se kuuluukin olla ja suunnistuskisoissa on oikein että paremmus ratkaistaan suunnistamalla, vaikka ainahan sillä juoksukunnollakin on merkitystä.
SM-plaketti 4. sijasta.
Kolme parasta saivat SM-mitalit ja 4-6 sijat saivat plaketit. Olen niin onnellinen elämäni toisesta "jalka"suunnistuksen SM-plaketti sijasta!

~Eija~

tiistai 17. syyskuuta 2019

Yhteistreenit Neirossa

Neiron Sporttiporukan ulkotreenikausi on nyt hikoiltu ja tästä päivästä eteenpäin, koko loppu vuosi treenailemme yhdessä sisällä Neiron koulun liikuntasalissa.
Kahvakuulatreenit elokuun illassa.
Loppu kesän treeneissä muistelimme ja harjoittelimme kahvakuulalla tehtäviä perusliikkeitä. Hiukan ehdittiin kikkaillakin ja saada ranteisiin mustelmat.
Syyskuu jatkettiin toiminnallisilla treeneillä, joissa kahvakuula on ollut yhtenä välineenä. Lisäksi muun muassa kuntopalloilla, penkeillä, köydellä ja renkailla on laitettu koulun turvahiekka pöllyämään. Toiminnallisen treenin, eli tutummin kuntopiirin paras juttu on siinä, että jokainen voi tehdä siihen tahtiin kuin itsestä tuntuu parhaalta. Useimmiten ohjaamillani tunneilla tehdään liikkeet aikaa vastaan eikä lasketa toistoja. 
Toiminnallinen treeni. Aurinko on jo alempana kuin elokuussa.
Kelit suosivat meitä ja jokaisella kerralla aurinko on paistanut, eikä pisaraakaan ole satanut! 
Välillä rauhallisemmin tasapaino harjoittelua.
Osallistujat ovat olleet ihan huippuja ja ovat aina niin valmiita treeniin kuin treeniin. Vaikka allekirjoittanut on kerran jopa myöhästynyt treenistä, ei mua teilattu siihen paikkaan. Parasta kiitosta ohjauksesta on osallistujien hiki otsalla, hymy huulilla ja se kun tulette uudestaan 😊
Tänään tiistaina 17.9. klo.18.30-19.30 toiminnallinen treeni 
Neiron koulun liikuntasalissa. 
Mukaan juomapullo ja halutessaan oma jumppapatja.
5€ kertamaksu, 20€ 5 kerran kortti.

Nähdään!

~Eija~

lauantai 14. syyskuuta 2019

Pummi

Perjantai illalla viriteltiin ladatut lamput otsalle ja valmistauduttiin henkisesti valloittamaan pimeä yö. Oli suunnistuksen aluemestaruuskisat, joissa ensimmäinen lähtö oli kello 9 illalla. Ei ollut kylmä, mutta silti vedin pitkähihaisen paidan suunnistuspaidan alle lämmittämään. Sadekuurojen uhka oli iso. Ilmassa oli juhlan tuntua, sillä tämä olisi mun tämän vuoden 40. kisastartti. Tavoite olisi siis suoritusta vaille valmis.

Kaikki ei mennyt sitten ihan putkeen. Kisasuorituksen toki sain ja hyväksytysti maaliin asti pääsin, mutta hetkellisesti jo ajattelin, että tästä reissusta ei jää nyt oikein mitään kerrottavaa. Tovin menoani pyöriteltyäni kuitenkin tajusin, että juuri nythän tästä onkin kerrottavaa.
Yökisan D40-sarjan rata.
Metsä oli todella märkä ja pimeä. Puut heittivät valokeilassa pitkiä varjoja ja ympärillä oleva maasto muuttui joka puun ohituksen jälkeen. Kompassilla suunta heti ykköselle. Erikoiset suoraviivaiset aukot maastossa auttoivat suunnistamista, mutta ne näki vasta just kohdalla. Ennen ykkös rastia hätääntynyt tyttö tuli kysymään missä ollaan. Näytin hänen kartastaan ja hän parahti itkuun ja lähti juoksemaan omalle rastille päin. En ehtinyt oikein mitään sanoa, olisin aivan hyvin voinut auttaa enemmän. Asia jäi hiukan vaivaamaan. No oma ykkönen löytyi ihan hyvin. Kakkoselle rastin ohi juoksu, mutta hoksasin onneksi nopeasti virheeni ja käännös takaisin. Kolmonen ja nelonen ok. Aika varmistellen menin. 
Reittiviivaa mistä noin suurinpiirtein oon mennyt.
Mutta sitten kosahti ja pahasti. Neloselta otin suunnan vitoselle. Ajattelin kuviorajaa ja aukkoa hyödyntäen mennä. Vettä oli alkanut sataa ja tuulen puuskat yllätti aina välillä. Nyt en aivan varma ole mistä menin, mutta oletettavasti jotain tuonne päin kuten karttaan oon piirtänyt. Aukolla olen jostain ihmeen syystä kääntynyt ihan suoraan vasemmalle lähtien väärää kuviorajaa. Suuntaa en tarkistanut. Ihmettelin ojia, mutta jatkoin vain matkaa, kunnes tajusin että meen liikaa vasemmalle. Silti tuossa hetkessä luulin ensiksi tulleeni liikaa oikealle enkä sitten korjannut suuntaa tarpeeksi. Kuvassa sormi näyttää missä luulin olleeni ja kynä näyttää missä todellisuudessa taisin olla. Rämmin suolla, kun luulin rämpiväni tiheikössä. Kävin kahdella toisten rastilla ja vaikka siellä kysyin paikkaa, en vieläkään osannut. Sitten oon pyörinyt tolkuttoman kauan arviolta 50 metrin päässä rastiympyrästä. Luulisin tuollaisen ison kiven löytyvän ja näkyvän, mutta ei vaan osunut kohdalle ei millään. Siinä pyöriessä löin taas polveni kiveenkin, sen juoksijanpolvi jalkani. Siinä komeilee nyt vajaan 2cm pituinen ruhje.

Nuoruusvuosina pyörähdin yösuunnistuskisoissa todella pahasti. Muistan miten kamalaa se oli ja pelkäsin silloin koko ajan että lamppu sammuu. Siitä jäi silloin kammo. Muistaakseni parikymppisenä kävin kerran yökisoissa selättämässä yökammoni, mutta sen jälkeen meni vuosia ennen kuin taas uskalsin. Nyt pysyinkin koko ajan rauhallisena, vaikka turhautunut olin. Tiesin minne päin lähteä jos haluan heittää leikin kesken, mutta koska en ole koskaan íkinä vielä keskeyttänyt missään kisassa, en kovin helposti antaisi periksi. Joten jatkoin. Lopulta nuori poika suunnistaja tuli määrätietoisesti paikalle. Pyysin kertomaan missä ollaan ja hänen kartastaan näin että samalle rastille ollaan menossa - jippii! Sanoin, että mä oon nyt niin toivoton, että peesaan. Lopulta me löydettiin se rasti ja pyysin anteeksi pojalta että häiritsin hänen keskittymistään. Onneksi hän vaikutti olevan vilpittömästi sitä mieltä että kaikki on ok.

Suunnistuksessa on lupa kysyä metsässä apua toiselta kilpailijalta. Kuitenkaan jotkut eivät pysähdy auttamaan. Ymmärrän sen täysin, koska silloin oma suunnistus hajoaa hetkeksi. Kuitenkin itse koen ettei mulla ole koskaan niin kiire (paitsi ehkä sprintissä), etten ehtisi auttamaan. Lasten kohdalla pysähdyn näyttämään heidän kartastaan missä ollaan ja tarvittaessa viisaan suunnan mihin mennä. Aikuisille näytän omasta kartasta tai kuvailen kohdan vauhdissa. Itse pyrin välttämään turhia kyselyjä, mutta eilen oli pakko, muuten olisin varmaan vieläkin siellä 😁
Pummi kartalla.
Vitoselta lähdin huojentuneena eteenpäin, mutta pettyneenä.. Kutonen löytyi, kuten loputkin. Olo oli kuin uitettu kissa ja niin harmistunut. Olin ajatellut osallistua SM-yökisoihin, mutta tällä suorituksella epäilen onko musta siihen. Pikku hiljaa se fiilis sieltä koheni. Mä kuitenkin löysin sen rastin, vaikka en ihan täysin omin voimin. Mä kuitenkin muilla rastiväleillä olin hyvin kisassa mukana verrattuna kilpakumppaneihin. Tuolla pummi rastivälillä hävisin toiseksi hitaimmalle vajaa 10 minuuttia. Ja kokonaistuloksissa hävisin voittajalle vajaa 9 minuuttia. Mä tajusin, että virhe oli tapahtunut siinä, etten ollut pysynyt suunnassa. Yöllä kompassin käyttö korostuu entisestään. Suuntavaisto jotenkin menee ihan sekaisin. Tällaista pummia ei hetkeen ole tullutkaan, meni ihan mun top 3-listalle.

Aamulla kertoessani juniorille että jäin sarjani viimeiseksi, hän lohdutti ja sanoi että ei se haittaa, sillä osallistuminen on tärkeintä. Just näin. Virheitä saa ja pitä tehdä, kunhan niitä ei tee toista kertaa.

~Eija~

torstai 12. syyskuuta 2019

Cooperintesti syyskuun kesäkelissä

Tämän vuoden viimeinen kesäpäivä oli tämän viikon tiistaina, niin ainakin meteorologit meinasivat, joten kai se on uskottava. Ja olihan se hieno ja lämmin päivä, aurinko paistoi ja lämpötila oli reilusti yli 20. Silti mulla oli päällä pitkät juoksutrikoot ja -paita ja olin läkähtyä liikkuessani jalkaisin kohti Kurikan urheilukenttää. Jalat tuntuivat alkuun raskailta ja kankeilta, mutta asianmukaiset liikkuvuusliikkeet ja niin kroppa heräsi. Päivemmällä oli hetken ideasta herännyt ajatus kokeilla pitkästä aikaa juosta 12 minuuttia omaa kovaa, siis cooperintesti. Ja nyt mä olin sitä toteuttamassa. 
Jes, epävirallinen oma ennätys! 
Seisoin lähtöviivalla. Kaksi poikaa potki palloa nurmella, yksi nuori mies juoksi farkut jalassa kenttää ympäri ja kouluikäinen tyttö touhaili omiaan huoltorakennuksen kulmilla. Mitään isoa yleisurheilu- tai pallokouluryhmää ei näkynyt. Jospa ne pian tulisivat, niin mä en voisikaan juosta. Kävelisin vain pois. Vielä hetken puhaltelin ja kun en keksinyt mitään kunnon syytä pyörtää päätöstäni, lähdin juoksuun. 

Irtosin heti reippaaseen juoksuun ja vedin hiukan jarrusta. Ensimmäisen kierroksen kohdalla nopea vilkaisu kelloon ja se näytti tasan 400 metriä ja aikaa oli mennyt muutama sekunti alle puolitoista minuuttia. Puuskutin mutta ihan hallitusti. Kolmannen kierroksen lopussa ajatuksissa vilahti heittää kävelyksi, sillä eihän kukaan saisi tietää että olin meinannut cooperin juosta. Jalat vei eteenpäin, mutta keuhkoissa alkoi pistää ja neljännellä kierroksella jo kuulin keuhkojen vinkuvan. Puolessa välissä vasta...vai puolessa välissä jo... Ei enää kauaa. Olin laskenut, että 7 ja puoli kierrosta pitää juosta että pääsen haaveilemaani kolmeentonniin.
Garminin dataa vauhdista cooperin aikana. 
Aurinko porotti naamaan, hiki nokkui pitkin ohimoita, yhdessä kaarteessa oli aina hetkellinen vastatuuli ja kentälle norkoilemaan tulleet kaksi tyttöä silmäilivät alta kulmain mun menoa. Palloa potkineet pojat ja farkkupoika olivat lähteneet. 

Vauhti hiipui. Vilkaisu kelloon ja nostin vauhtia. Mä teen sen jos nyt vaan juoksen. 2800 metriä tuli täyteen ja mulla oli aikaa vielä reilusti yli minuutti. Näin kun kellossa tuli 3000 täyteen ja rullailin lopun hymy huulilla. Pari minuuttia vain makasin maassa ja tasoitin hengitystäni. Hoipertelin pystyyn ja sitten tuuletukset. Kolmetonnia tuli kunnon marginaalilla, jes! Epävirallinenhan tämä tulos on kun omalla kellolla ja ratamerkintöjen mukaan sen vain katsoin, mutta itse tiedän sen kuitenkin juosseeni. 
Ilkanpolulla Ilmajoella.
Cooperin jälkeen oli huikean kevyt olo. Se on hassua miten hyvä olo kunnon revittelystä tulee. Seuraavana päivänä teinkin sitten huomattavasti matala sykkeisemmän treenin poluilla. Vajaa 17 kilometriä juoksin omissa ajatuksissa, jolloin itse asiassa tulee ideoitua vaikka mitä. Nytkin sain sellaisen ajatuksen ensi vuoden kisoista, että sitä on ensin pureskeltava läheisten kanssa ja sitten vasta voin tehdä lopullisen päätöksen. 
Se piti vielä kertoa, että mun kesällä kovia kokeneet jalat, erityisesti polvet voivat tällä hetkellä oikein hyvin. Pystyn juosta ja muutenkin liikkua kivuitta. Juoksijanpolvi vaiva on hallinnassa säännöllisellä ja ammattitaitoisella hieronnalla ja omalla kehonhuollolla. Toinen, niin sanottu haava-polvi on ok. Siinä on joskus ihmeellistä leposärkyä ja arpea kutittaa, mutta ei mitään liikkumista hidastavaa. 

Kisoja tälle kaudelle vielä on ja onneksi oma mieli on pysynyt virkeänä ja into kilpailla on korkealla. Joten pysykäähän tekin vielä kyydissä 😊

~Eija~

keskiviikko 4. syyskuuta 2019

Aurinkoinen SM-pysu viikonloppu

Viime perjantaina töiden jälkeen Marjan kanssa Etelä-Suomeen päin ajellessa, en olisi voinut kuvitellakaan millainen viikonloppu on edessä. Olimme matkalla pyöräsuunnistuksen SM-kisoihin Vihdin Ojakkalaan. Välietappina oli Ideapark-Lempäälän vaunuparkki, jossa yövyimme Marjan matkailuautossa. Ihmettelin jälleen kerran ääneen ,mitä ihmettä lähden tällaisiin kisoihin, joita en varsinaisesti ole edes harjoitellut kuluneen vuoden aikana. Mun pyöräsuunnistus harjoitukset ja kisat kun ovat laskettavissa yhden käden sormissa. Ystäväni tsemppasi viestillä, että mitään hävittävää ei ole ja se oli niin totta. 
Pyörä valmiina matkaan.
 Sain nukuttua hyvin ja aamupalan jälkeen jatkoimme matkaa kisakeskukseen jossa olimmekin ajoissa perillä. Tykkään, että on aikaa rauhassa katsoa paikat, hakea kisamateriaalit, tarkistaa varusteet ja tietysti jännittää. Pyöräsuunnistuksessa hyvinkin oleellinen asia on pyörä. Mulla olikin haastetta osata kiinnittää lesta paikoilleen, kun se kuljetuksen ajaksi otettiin irti. Onneksi saatiin apua ja nyt sen osaan! Karttateline paikalleen. Vaihteiden ja jarrujen tarkistus. Kaikki oli ok. Enkä olisi kyllä mitään osannut tehdä jos jotain olisi pyörässä ilmennyt.

Lauantaina oli sprinttikisa. Daamit 40 sarjassa se oli lyhintä polkureittiä 6,1 km. Lyhin ei kuitenkaan aina tarkoita sitä että se olisi nopein. Lähtöön oli matkaa 5 kilometriä pitkin asfalttia. Siinä sai rauhoiteltua levotonta mieltä. Lähdössä kutsuttiin 4 minuuttia ennen lähtöä viivalle. EmitTag nollaus, mallikartan silmäilyä ja minuutti ennen lähtöä sai karttanipun telineeseen pujoteltavaksi. Siinä ehti hetken silmäillä ensimmäiset rastivälit ja sitten matkaan. 
Sprintin kartta 1.
 Ykköselle katua pitkin ja pisto puiston puolelle rastille. Takaisin kadulle ja ja siirtyminen ylemmälle kadulle. Sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Kurvasin kadulta polulle joka vei rinnettä ylös. Olin kovin epävarma lähdinkö oikeasta kohdasta. Olin polkuviidakossa ja menin sekaisin! Ylös mäkeen ja sitten epäröin ja lähdin vasemmalle. Virhe! Tulin lähelle isoa tietä. Nopeasti käännös oikealle ja sormet ristissä toivoin löytäväni rastille. Jostain ihmeestä omalle rastilleni löysin. Mutta kyllä suututti! Nyt jälkeen päin karttaa tutkiessa oletan olleeni ihan oikealla polulla, mutta tein virheen kun hätäilin. Pyöräsuunnistus kartoissa on todella vähän karttamerkkejä maastosta. Isot kivet, jyrkänteet ja kumpareet puuttuu. Näitä kaipasin että olisin saanut varmistuksen missä kohdassa polkua menen. 

Kakkos rastin virheestä suivaannuin ja lähdin reippaasti polkemaan seuraaville rasteille. Suutuspäissäni poljin kaikki mahdolliset ylämäetkin. Rauhoituin suunnistamaan. Ja onneksi seuraavat rastivälit menikin ihan hyvin. Kartanvaihto oli kuudennella rastilla ja sen jälkeen olikin nopeat ja simppelit siirtymiset hiekkakuopan reunalle. 

Marjan kanssa oli etukäteen puhetta, että tuo kuoppa kannattaa kiertää vasemmalta. Kuitenkin itse kisassa me molemmat kierrettiin se oikealta. Rasti oli oikealta kierrettäessä paljon lähempänä ja suht hyvää alustaa, mutta rastia lähestyttäessä piti nousta hankalaa mäkeä ylös. Siinä kohdassa homma meni pyörän taluttamiseksi. Viimeiselle rastille pujottelu oli myös haastavaa. En oikein vieläkään tiedä miten se olisi pitänyt mennä. 

Maalissa olo oli harmistunut. Oli tunne , että ei sujunut, vaikka hyviäkin pätkiä oli. Vasta autolla tutkin tuloksia ja yllätyksekseni tulinkin neljänneksi! Voittajalle hävisin vajaa 3 minuuttia ja pronssista jäin reilu 40 sekuntia. Mun aika oli 27:27. Aika hurjaa. Mieli keikahti iloiseksi! 
Jännittävä suunnistaja. 
 Yövyimme caravan alueella ihan Nuuksion kansallispuiston tuntumassa. Tein kevyen juoksulenkin maastossa ja sitten palauteltiin järvessä ja saunassa. Oli ihanan lämmin keli. 

Hyvin nukutun yön jälkeen taas kisakeskukseen. Samat toimet kuin eilen. Jälleen myös jännitti. Lähtöön taas 5 kilometriä. Sunnuntaina oli pitkätmatkat ja meidän sarjassa se oli lyhintä polkureittiä 13,3 km. Tavoitteena oli tehdä rauhallisempaa suunnistusta ja polkea selvät välit omaa kovaa. Ennen lähtöä jo huomasin, että mun pyörässä jokin naksuu. En saanut syytä selville, ehkä jokin ruuvi on pyörässä löysällä, mutta pyörän käyttöön se ei vaikuttanut. Naksutus kuului koko matkan ajan. 
Metsässä rastit olivat tällaisia. 
 Suunnistus lähti ihan hyvin liikkeelle kunnes kolmannelle rastille tuli epäröintiä. Ei toki samanlainen kuin edellis päivän kakkos rastille. Pakotin itseni rauhoittumaan. Kuudennella rastilla oli jälleen kartan vaihto.
Pitkänmatkan kartta 1. 
 Kartan vaihdon jälkeen kiersin turhan polkukierron  kun olisi kannattanut mennä suoraan metsän poikki. Laskettelurinnettä olisi kannattanut mennä alas ja kiertää seiska rastille vasemmalta, mutta mä lähdinkin oikealta ja tein siellä yhden tyhmän polku koukun. Seuraavat välit meni ihan ok, mutta kyllä tuo mäkien nouseminen ylös alas väsytti niin reidet ja mun alaselkä kipeytyi, todennäköisesti sen vuoksi että se väsyi. Rastilla 13 oli viimeinen kartan vaihto. 

Taas mentiin hiekkakuopan reunalle. Mulle oli hiukan epäselvää karttamerkeissä, saiko tien ylittää muista kuin merkityistä alituskohdista, joten otin varman päälle ja kiersin alikulun kautta. Hiekkakuopan kiersin nyt vasemmalta. Viimeiselle rastille meno oli taas haastava ja kiire oli jo maaliin. Painoin ryteikön läpi ja siinä rytäkässä sääret saivat aikamoiset naarmut.  
Pitkänmatkan kartta 2.
 Maalissa oli helpottunut olo. Aikaa meni 58 minuuttia. Parhaani tein, mutta ei ollut suoritus virheetön. Tulostaululla oli mulle iloinen yllätys että olin kolmas! Voitin SM-pronssia! Voittajaan oli toki yli 6 minuuttia ja hopeaankin yli 5 minuuttia, mutta sitten muut jäivätkin mun taakse. Aivan huikea tunne! Tämä oli mun toinen SM-mitali ja ensimmäinen henkilökohtainen 🙂
Palkintojen jaossa. 
 Pyöräsuunnistus ei ole mikään massalaji, enemmänkin harrastajia saisi olla. Mun sarjassa oli lauantaina 11 osallistujaa ja sunnuntaina 10. 

Lajissa on merkitystä myös välineillä. Maastopyörä on mielestäni ihan ehdoton, mutta niissäkin on valtavasti eroja. Vaikka omani ennen kisoja oli huollettu erinomaisesti, ei se kuitenkaan ole ihan tähän lajiin tarkoitettu. Teräsrunko on raskas kun vertaa hiilikuiturunkoon. Mä en uskalla polkea lukkopolkimilla, mutta suurimmalla osalla sellaiset on. Mun pyörän säädöt ei taida olla ihan nappiin, sillä mun selkä väsyy pitemmissä pyöräilyissä. Kannustava tuomio muiden suusta oli, että annan tasoitusta pyörälläni. No yritän peitota sen sisukkuudellani. Ja jospa alan nyt säästämään uuteen ja kevyempään pyörään. 
SM-pronssia! 
Mutta olipa hieno viikonloppu!
Iso kiitos kuuluu Marjalle, jota ilman reissu olisi jäänyt tekemättä. Myös kiitos pyöräni huoltamisesta Juhalle ja Harrille.
Ja tietysti kiitos kotiin, että sain taas huidella pitkin metsiä rastien perässä 😊

~Eija~

torstai 29. elokuuta 2019

Rasvaa rattaisiin

Vaihteiden vaihtaja oli ihan jumissa, ketjut venyneet reilusti, toinen sisäkumi vinksallaan ja mitähän muuta. Tämä oli tuomio maastopyöräni "katsastus-todistuksessa". Oon kuulemma kisoissa ja muissa pyöräily menoissa antanut toisille huomattavaa etua huono kuntoisella pyörälläni. Voi jehna! 
Mutta tiedättekö, että nyt rullaa taas kuin uusi pyörä! Itse asiassa pyörä näyttääkin ihan uudelta paria itse aiheutettua naarmua lukuunottamatta. Pyörän perusteellisen huollon tehnyt kaverini kaveri oli myös vahannut pyörän rungon, jotta nyt se on paremmassa kunnossa kuin mun auto!
Kyllä taas rullaa ja vaihteet vaihtuu.
Kun kolme vuotta sitten Trek-maastopyöräni ostin, hurjia kilometrejä pyöräilevän työkaverini ohje oli pitää ketjuista ja rattaista huoli. Siis pitää puhtaana ja rasvata. Katsoimme myös joskus jotain Youtube-videoita liittyen ketjujen puhdistukseen ja sain ostoslistan asiallisten aineiden ostoon. Mutta se toteutus onkin sitten toinen. Kyllä mä pesin pyörääni ja rasvasin ketjut, mutta en koskaan ole uskaltanut ottaa mitään osaa irti. En itse asiassa uskalla vaihtaa edes renkaita, kun pelkään että jotain menee rikki. Hassua, sillä uskallan kyllä sitten rymyyttää metsässä polkimet kivikkoja raapien...
Joka ratas rasvattu ja runko vahattu 👌
Onneksi siis on ihmisiä, hyviä ja avuliaita ihmisiä, jotka kehtaavat omalla ajallaan toisen pyörää huoltaa. On luvattu myös opastaa kädestä pitäen rasvaamisen kanssa kunhan saamme sopivan ajan sovittua. Olen niin kiitollinen ja yritän nyt oppia paremmaksi pyörän omistajaksi. Jos ei muuta, niin vien pyöräni ainakin useammin huoltoon, koska en itse osaa tarpeeksi hyvin.
Ihanaa neulaspolkua!
Eilen mulla oli vapaapäivä, aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja pyörä kutsui tallissa. Lähdimme lenkille, sellaiselle kunnon maastolenkille pitkästä aikaa. Meiltä reilun neljän kilsan päästä lähtee hyvät lenkkimaastot, joten sinne siis. Metsäteitä ja -polkuja, juurakoita, kiviä, pehmeitä neulaspolkuja ja pitkospuita. Olipa ihanaa ja pyörä toimii kuin unelma. Reilu 30 kilometriä kädet täristen ja selkä väsyen. 
Viikonloppuna oon taas jännän äärellä ja hippusen menen oman mukavuusalueeni ulkopuolelle, sillä edessä olisi kaksi starttia pyöräsuunnistuksen SM-kisoissa Vihdissä. Olen siis valtavan kiinnostunut ja tykkään lajista, mutta en ole siinä hyvä. Vähäinen maastopyöräily kokemus näkyy hiukan varovaisena liikkumisena ja kun vauhdissa pitäisi ehtiä myös lukea karttaa, oon auttamattomasti jäljessä. Mutta oma osaamattomuuteni ei silti ole este osallistumiselle ja siksipä vaan lähden haastamaan itseäni. Ainakin pyörä on nyt iskussa, kaikki muu onkin sitten kiinni pyörän käsittelijästä.
Tulevalle viikonlopulle itse asiassa oli liiankin paljon päällekkäisiä juttuja. Olisi Lakeuden viesti Jurvassa, polkujuoksutapahtuma Seinäjoella ja vielä luokkakokouskin meiltä viiden kilometrin päässä. Silti valitsin vaihtoehdoista sen kauimmaisen 😆

Huomenna perjantaina pakkaamme Marjan, seurakaverini asuntoauton ja lähdemme viettämään naisten viikonloppua. Luvassa on ainakin jännitystä, karttoja, riskuja pyörän pinnoissa, uimista ja juttua maan ja taivaan väliltä. Toivottavasti myös onnistumisia, ruhjeeton kroppa ja ehjä pyörä.

~Eija~

keskiviikko 28. elokuuta 2019

Suunnistuksen maakuntaviesti 2019

Syksyllä kisattava suunnistuksen maakuntaviesti on yksi jännittävimmistä ja mielenkiintoisimmista viesteistä, joihin pääsen osallistumaan. Joukkueet muodostetaan asuinkunnan mukaan eikä seuran, joten joukkuekokoonpanot ovat aivan erit kuin muissa viestikisoissa. Olisikohan nyt ollut viides tai kuudes kerta kun olin edustamassa Ilmajokea. Meidän kunnassa ei ole omaa suunnistusseuraa, joten viestijoukkueet kotaan useamman seuran jäsenistä. Onneksi meillä Ilmajoella kuitenkin on suunnistajia ja saamme kasaan hyvät joukkueet, niin naisiin kuin miehiin. On ollut mahtavaa olla edustamassa Ilmjokea ja menestystä on tullut vaikka en voi olla muistamatta myös karvaita pettymyksiäkin. Virheistä olen yrittäyt oppia, mutta se kerran tapahtunut mörkö peljätti tänäkin vuonna. 
Maakuntaviesti 2019, ankkuriosuuden rata, 5.5km.
Naisten viesti suunnistetaan neljä osuuksisena viestinä. Etukäteen mulla oli vahvat odotukset, mitkä joukkueet pärjää eikä muuten mennyt yhtään vikaan. Kuitenkin viesti tarjosi hyvinkin vaiherikkaan ja jännittävän kisan, eikä peli ollut selvä ihan niin nopeasti kuin ajattelin. 

Aloitusosuudelta kärki tuli ryminällä vaihtoon isolla joukolla. Meidän Heini oli vahvasti tässä mukana. Aivan huippu suoritus! Lapuan Simpsiön rinnemaasto ei ole mikään helpoin ja useammalla oli tullut virhettä. Mä itse asiassa inhoan Simpsiötä, koska en ole koskaan siellä onnistunut. En Jukolassa vuonna 2007, en aluemestaruuskisoissa, en milloinkaan. Vaikeaksi tuon maaston tekee sen lukuisat polut siellä täällä, sadat kumpareet ja peitteiset rinteet. Jos oot väärällä käyrällä, on sieltä vaikeaa löytää sille oikealle. Ja kompassi tuntuu aina vinnaavan just sille väärälle käyrälle. Yhdellä sanalla; haasteellista.

Toisella osuudella erot kasvoivat. Meidän joukkueen Päivi tuli yleisörastille vielä hyvin, mutta sitten tuli pyörimistä. Päiviä harmitti, mutta sisukkaasti kaikki omat rastit sieltä kaivettiin ja viesti jatkui sijalla 10. Kolmannella osuudella Sari teki varmaa omaa suunnistustaan ja nosti meidät sijalle 8. Aika kaukana oltiin kärjestä ja piikkipaikalla veti Suomen maajoukkueen suunnistaja Sari Anttonen, joten tervemenoa vaan.
Alkupään reitti.
Mä sain lähteä matkaan ilman minkäänlaisia paineita. Kunhan nyt ok suunnistus tulisi, sillä piti ehtiä vielä myöhäiseen iltavuoroon. Heti ykköselle otin varman päälle ja kiersin polun kautta. Naps suoraan rastille. Kakkoselle suoraan kohti. Hiukan oikealta epävarmasti kaartaen, mutta osui kuitenkin suoraan rastille. Hyvä hyvä. Kolmoselle vasemmalta polun kautta ja neloselle lampi kiertäen oikealta polkuja hyödyntäen. Vitos rastille purtsia ja polkuja frisbeeradalla hyödyntäen ja varovainen lähestyminen rastille. 
Loppu pään reitti.
Tiesin, että yleisörastin (rasti 6) jälkeen luvassa oli haasteellisempaa maastoa, joten nyt tarkkana! Kuulutuksesta kuulin, että olin kuudentena. Väli seiska rastille oli pitkä. Alkuun purtsia ja lyhyttä polun pätkää ja loput suunnalla. Etenin hitaasti, halusin pysyä kartalla. Tuo kumpare tuossa, käyrää ja pienet jyrkänteet. Näin mennessäni ysi rastini ja yritin painaa mieleeni maastoa, että osaisin sitten tulla sinne näppärästi. Seiska löytyi ja samaten kasi, vaikka se oli niin keskellä tiheikköä kuin olla ja voi. Sitten sinne ysille. Luulin tulevani tielle suoraan rastin kohdalta, mutta todellisuudessa tulin hiukan ylempää ja ajauduin oikealta ohi. Pienestä jyrkänteestä sain nopeasti kiinni ja palan matkaa takaisin. Kympille suunnalla tarkasti karttaa lukien ja napsahti suoraan kohdalle. Tässä vaiheessa näin kaksi mutta naisankkuria. 11 rastille koukaten oikealta naisten kanssa ja sitten kohti 12 rastia. En tiedä minne muut naiset menivät, mutta heitä en enää nähnyt. Kaartaen välillä vasemmalta löytyi 12 rasti ja suureksi yllätyksekseni näin Merjan, joka lähti ankkuriosuudelle toisena, tulevan samalle rastille vasemmalta. Mietin, että mitä ihmettä ja meinasi alkaa jännittämään, mutta sain jotenkin pidettyä päänsuht kylmänä. Ihmettelin myös, minne ne kaksi muuta naista jäivät. Kenties meillä oli hajonta tässä. 13 rastille otin hiukan varman päälle polkua pitkin ja vilkuilin missä Merja tulee. Ja sitten lujaa kohti viimeistä rastia loppu viitoituksen päässä ja maaliin. Tässä vaiheessa kuulutuksesta kuulin, että kolmantena tuun maaliin! Olin ihan ihmeissäni, että voiko olla! Vilkuilin karttaa, että tuliko nyt varmasti kaikki rastiti haettua, jäikö joku kuitenkin välistä, voiko tämä olla mahdollista!
Palkintojen jaossa; 1. Seinäjoki, 2. Kurikka, 3. Ilmajoki
Ei pystynyt iloitsemaan vielä, sillä pelotti jos mä taas oon jotain mokannut. Vasta leimantarkastuksen jälkeen pystyi hymyilemään, sillä kaikki rastit oli niin kuin pitää. Huhhuh. Olipa taas hyvinkin vaiherikas viesti! Ja vihdoin mä onnistuin Simpsiöllä. Nuo pienet koukkaukset on mulle oikeasti pieniä, täysin virheetöntä suunnistussuoritusta tuskin tulee koskaan, mutta ratkaisevaa oli että suuret virheet jäi tekemättä. Mulle ratkaisevaa oli se, että pääsin ilman paineita lähtemään ja sain mennä ihan yksin. Heti kun näki toisia naisia, kärsi mun keskittyminen. 
Heini, Päivi, Sai ja minä.
Ai että olen niin iloinen koko joukkueen panoksesta, aivan mahtavaa!
Niin ja ehdin just ja just töihinkin. Ilman palkintojen jakoa olisin ehtinyt reilummin, mutta mielellään sitä laittaa elämän vähän tiukaksi tällaisten juttujen vuoksi 😀
Ilkka-lehdessä nimeni mainittu.
Ilmajoen miehet olivat myös hienosti viidensiä ja kuntien yhteistuloksissa oltiin kolmansia. On hienoa olla Ilmajokinen!

~Eija~