Sadepäivän kirjavinkki

Olin viime viikon lomalla ja vihdoin ehdin rauhoittaa muutamat hetket lukemisellekin. Mulla on ollut jo hetken kirjastosta lainassa kirja nimeltä "Ultra maratoonari - Kuinka lähdin juoksemaan ja jäin koukkuun", jonka on kirjoittanut aivan käsittämättömiä matkoja juosut Dean Karnazes. Kun vihdoin sain kirjan lukemisen aloitettua, ei olisi sitä kesken halunnut jättää.

Kirja on miehen elämänkerta kertomus hyvin urheilullisesta ja lahjakkaasta lapsesta kohti aikuisuutta. Sattumuksien ja työelämän haasteiden vuoksi juokseminen jää kokonaan pois ja elämä vie omalla tahdillaan eteenpäin. Kunnes tulee yhtäkkinen herätys ja päätös tehdä asialle heti jotain. Se heti jotain Deanille oli juosta pienessä humalassa läpi yön alushoususillaan. Tämä päähänpisto kuvastaa paljon miehen seuraavistakin tempauksista kun hän esimerkiksi juoksee 40 asteen helteessä aavikolla tai 40 asteen pakkasessa Arktiksella, puhumattakaan parin päivän aikana yli 300 kilometrin taivaltamisesta. Hän hakee maailman vaativimpia kisoja haastaakseen itsensä niin henkisesti kuin fyysisesti. Silläkin seurauksella, että saattaa tempauksen jälkeen olla viikkoja aivan toipilas ja jopa sairaala kunnossa, vaikka toisaalta myös heti valmis leikkimään lastensa kanssa tai kiiruhtamaan töihin. 

"Ratkaisevaa kamppailussa on se, kuinka toimii,

kun alkaa tehdä kipeää" - John Short

Dean pohtii ja pyörittelee miksi-kysymystä paljon kirjassaan, enkä ihmettele yhtään miksi häneltä on sitä usein kysytty. Hän kirjoittaakin mukavan suoraan, ettei juoksemista varsinaisesti voi sanoa "hauskaksi". Se voi tuottaa "mielihyvää" ja se voi olla "piristävää", mutta rehellisesti sanottuna se ei sanan oikeassa merkityksessä ole hauskaa. Juokseminen on kuitenkin kiinnostavaa ja äärimmäisyyksissään se vaatii uhrauksia, periksiantamattomuutta ja lyhyitä yöunia. Kirjan loppu puolella vastaus miksi-kysymykseen aukeaa jo paremmin niin lukijalle kuin Deanille itselleenkin.

Kirjan kertomukset ultrajuoksuista ääriolosuhteissa ja järjen ylittävillä matkoilla on kuvailtu elävästi. Tuntuu kuin itsekin olisi seissyt kuraisen polun tai polttavan kuuman aavikkotien varrella kannustamassa tiedottomuuden rajamailla taivaltavaa sitkeää juoksijaa. Kannustin jatkamaan matkaa, juomaan lisää, olla välittämättä rakoista jaloissa ja pysymään vain liikkeessä. Hurrasin, kun Dean ylitti maaliviivan ja luin eteenpäin malttamattomana tietää mikä olisi seuraava haaste.

Mielenkiintoinen kirja juoksuun addiktoituneesta miehestä. Joku sanoisi hulluksi ja ehkä tuollaiset äärimmäisyydet jonkinlaista huulluutta vaatiikin. Mä nostan miehelle hattua!

~Eija~