Maraton Kolin vaaroilla

Viimeinen nukuttu yö ennen vuoden 2017 Vaarojen Maratonin 42,5 kilometrin starttia ei varsinaisesti muuttanut oloani suuntaan eikä toiseen, joten juoksun takiahan tänne olin tullut ja voi sitä harmituksen määrää jos en starttaisikaan. Ja kyllähän minä matkaan lähdin, vaikka ääni oli lähes poissa, lima pyöri kurkussa ja aiheutti yskän puuskia. Hyväksyin tosi asian, että rauhallisesti lähdetään, rauhallisesti jatketaan ja jos olo käy huonoksi, yritän käyttää järkeäni ja tarvittaessa keskeyttää, vaikka tiedän että se ei olisi mulle helppoa. Maraton matkalle oli useampikin lähtöryhmä; kuuma alle 5 tunnin tavoiteaikaan juoksevat, 5-6 tuntia, 6-7 tuntia ja yli 7 tuntia. Mä arvelin pystyväni 5-6 tunnin väliin, mutta päätös mennä rauhallisesti laittoi harkitsemaan myös yli 6 tunnin ryhmää. Niina tuuppasi mut 5-6 tunnin ryhmään, joten sinne sitten hiippailin.

Maisemia Ukko-Kolilta. (kuva Niina)

Yllättävän vähän jännitti. Hermostutti kuitenkin, oli hiukan vilu ja mietiin pitääkö vielä käydä vessassa. Tuttuja kasvoja somesta bongailin, tutkailin kanssa juoksijoiden vaatetusta, kenkiä ja varusteita. Hermostuneisuutta, jännitystä ja malttamattomuutta huokui muistakin. Kohta päästäisiin lähtemään kuuman ryhmän perään.

Vähän ennen lähtöä.

Mun varusteet olivat Inovin polkujuoksukengät, Lentzin polvipituiset kompressiosukat, suunnistustrikoot, pitkähihainen tekninen paita, Salomonin ohuen ohut juoksutakki, ohuet hanskat, kaksi tuubihuivia kaulassa ja yks päässä. Juotavat ja eväät kulkivat Salomonin juoksuliivissä.

Kohta mennään!

Ja sitten sitä lähdettiin. Alkuun vauhti oli todella hidasta, välillä muutamia kävelyaskelia. En lähtenyt hötkyilemään yhtään. Lettipäisen naisen perässä juoksentelin pari ensimmäistä kilometriä, kunnes alamäessä painelin ohi ja lähdin peesailemaan seuraavaa sopivan vauhtista juoksijaa. Heti alusta alkaen menin ylämäet kävellen vahvasti ylös, tasaisella kevyttä juoksua ja alamäet rullaillen ja ohitellen. Varsinaisesti en jarrutellut, mutta en myöskään painanut kaasua. Ensimmäinen kunnon nousu Mäkrälle tuli ja meni - tykkäsin, olihan sen jälkeen laskua ;)

Heippa, nähdään maalissa.

Kymppiin meni helposti ja oli mukavaa. Peesattavat vaihtuivat ja jutusteltua tuli niitä näitä. Kiviniemen vesistön ylitys paikalle saavuin kaksin mukavan miehen kanssa. Veneet olivat juuri toisella rannalla ja mä haastoin miehen hyppäämään mun kanssa lossiin. Vaijeria kiskomisessa auttoivat toimitsijat ja yhtäkkiä oltiin toisella rannalla ja siitä pian ensimmäisellä huollolla. Mä kiskaisin huollon ohi pysähtymättä, sillä olin laskenut että pärjään omilla juomillani koko matkan. Juotavaa oli 1,5 litraa ja tuskin saisin niitäkään kaikkia juotua. Lisäksi eväänä oli suolapähkinöitä, suklaata ja salmiakkia. Laitoin Niinalle viestin "Kaikki hyvin. 18km takana".

 Retken puolivälin saavutin hyvissä voimin ja iloisena, meno maistui, happi kulki ja oli kivaa. Hanskat olin riisunut jo aikoja sitten, mutta suunnitelmasta poiketen pidin juoksutakin päällä. Tunsin kyllä kuinka märkä paita takin alla oli, mutta juuri sen vuoksi en uskaltanut takkia pois ottaa ettei sitten tulisi kylmä. Oikeastaan näin oli oikein hyvä. Jalat olivat jo ihan märät ja kuraiset polviin asti. 

Kivikoissa sai olla tarkkana, juurakoiden yli piti vaan nostaa jalkaa ja pitkospuilla sipsutella, sillä ne olivat extra liukkaat. Alamäissä uskalsin antaa mennä, vaikka pari kaatumista sainkin todistaa. Itse pysyin pystyssä ihmeen kaupalla.

Paljon olen juttuja Ryläyksen, 323 metriin noususta kuullut ja sitä siinä matkatessa kovasti odotin. Tuli nousu ja tuli toinenkin, mutta sitten taas laskettiin, kunnes taas noustiin. Alamäissä ehti sopivasti palautua taas seuraavaan nousuun. Kun huippu lopulta tuli vastaan, olin hiukan hölmistynyt. Odotin jotain tosi rankkaa, mutta Ryläys tulikin sitten noustua ihan huomaamatta. Ei sillä, etteikö jo tuntunut, mutta ei se mua vielä katkaissut. Peiponpellon huoltoon rallattelin alamäkeen erään miehen kanssa jutellessa. Hän oli lähtenyt 10 minuuttia aikaisemmassa ryhmässä. Mä huokailin haaveillen viimeisestä noususta Kolille ja hän tuumasi, että ennen sitä oli vielä pari muutakin nousua...ei hitsi, niinhän taisi ollakin... Huollon juoksin taas läpi ja siinähän se seuraava mäki heti sitten olikin. Retki-sarjan naisen kanssa puuskutettiin ylös päin, ei tässä enää pitkästi ole.

Väsytti jo ihan hirveesti! (kuva Juha Saastamoinen)

Pikku hiljaa väsy alkoi hiipiä kroppaan. Napsin aina, lyhyelläkin tasaisella evästä suuhun, sillä jo 20 kilometrin jälkeen vatsasta oli aina välillä kuulunut kurinaa. Juotua olin saanut litran verran, jihuu. Ylämäissä piti ottaa kunnolla tukea reisistä, tasaisilla pätkillä yritin pitää juoksun tapaista yllä ja alamäissä pystyin edelleen rallatella menemään. Mutta 35 kilometrin jälkeen aloin laskea kilometrejä maaliin. Odotin ja toivoin sataman tien pian tulevan, koska sitten olisi enää se 2 kilometrin loppu nousu maaliin. Voi että mä odotin sitä, sillä siitäkin olin kuullut niin paljon juttuja! Mutta ei sitä vaan kuulunut eikä näkynyt. Vain lisää kuraa, märkiä polun mutkia, nousuja ja laskuja. Sain mennä aika yksin, mistä kyllä nautiin. Jokunen mies pääsi ohi ja mä annoin mennä.

Kuva Juha Saastamoinen

Lopulta se lyhyt hiekkatiepätkä tuli! Päätin juosta sen pätkän, vaikka jaloissa painoi matka ja konkreettisesti valtavat mutakokkareet. Viimeiseen nousuun lähtiessä laitoin Niinalle viestin "Huh. Satamasta lähdin nousemaan". Silmäilin kelloa, että se on nyt siinä ja siinä ehdinkö alle 6 tunnin maaliin. Yritettävä on! Askel kerrallaan eteenpäin ja olin niin onnellinen että olin juuri tässä. Kohta olisin maalissa. Vielä pienen pätkän pystyin hiukan tasaisemmalla pätkällä juosta, kunnes viitta kertoi "500 metriä maaliin". Jyrkkä nousu edessä. Huimasi, enkä pystynyt ketään kannustajaa katsomaan silmiin saati mitään vastaamaan. Ihanaa kuitenkin että olitte siinä. Puuskutin reisiini nojaten ylös päin. "200 metriä maaliin". Mutka ja pakotin itseni juoksemaan maaliin. Voi onni mikä fiilis :D 

Maalissa!

Lopullinen aika oli 5 tuntia ja 58 minuuttia. Naisissa sija 18. (kaikkiaan naisia oli maraton matkalla 160). Olen sijaan ja juoksuun todella tyytyväinen. Hiukan tuli huono olo maalissa kotijuustoa pureskellessa, mutta suihkun jälkeen lihakeitto ja salaatti maistuivat jo kohtuu hyvin. Molempien jalkojen pikkuvarpaat saivat hiertymät ja etuvarpaat ovat arat. Muita vaarojen vammoja ei tullut, ei fyysisiä saatikka henkisiä. Useampi kanssa juoksija kertoi kokemuksella tämän vuoden reitin olleen todella raskas märkyyden vuoksi. Keli itse juoksupäivänä oli aivan täydellinen; sateeton, plus 7 astetta, tuuleton ja aurinkokin paristi pilkahti.

Märkää ja kuraa.

Retkestä on nyt kulunut jo muutama päivä, eikä kropassa ole minkäänlaisia kipuja (noita varpaiden hiertymiä lukuunottamatta). Alkuviikon jumpat oon pystynyt ongelmitta ohjaamaan, eikä mun liikkumisesta huomaa yhtään että olen lauantaina juossut elämäni 8. maratonin ja ensimmäisen polkumaratonin. Taisin mennä oikeasti tarpeeksi hiljaa, niin hiljaa, että vaaroille vielä palataan aikaa parantamaan ;)

Pielisen rauhoittavia laineita.

Kiitän kaikkia ihanista tsempeistä ennen juoksua ja onnitteluista juoksun jälkeen. Itselle tämä oli odotettu reissu ja vaikka en ihan täydessä juoksukunnossa ollut, mä tein sen silti. Mulle tärkeä juttu ja oli ilo jakaa se teille. Tavoitelkaa unelmia ja lähtekää rohkeasti niitä kohti.

Erityis kiitos huoltojoukoilleni Kolilla miehelleni sekä Niinalle ja Harrille :)

Sekä vanhemmilleni lasten huolehtimisesta reissumme aikana!

p.s. Ensi vuoden toukokuussa musta tulee polku-ultrajuoksija -> ilmoittautuminen NUTS Karhunkierroksen 53 kilometrin matkalle on kuitattu :D!

~Eija~

Ennen starttia

Terveiset Kolin vaaroilta, Suomen kansallismaisemista, Pielisen rannalta. Vaikka aurinkokin on pilkahdellut, on sää kuitenkin ollut pääsääntöisesti melko pilvinen ja sumusateinen. Silti miehet ovat päässeet kalaan ja me naiset haukattiin happea pitkällä kävelylenkillä. Samalla testailin kuntoani huomisen maratonia silmällä pitäen. 

Sammalmatto metsässä, kaunista. 

Olo kun ei ole ollut mikään paras. Viime sunnuntaina alkoi kolme päivää kestänyt kurkkukipu, johon tuli lisänä kuiva yskä keskiviikkona. Limaa on noussut, mutta nuhaa ei ole, eikä varsinaisesti ole tukkoinen olokaan. Eilen meni sitten ääni. Toivoin selkeää olon kohenemista, mutta ei sitä ole tapahtunut. Onneksi ei kuitenkaan pahenemistakaan. Ja yskä on jo helpottanut, että se on tämä käheä ääni mikä pistää kirjaimellisesti korvaan. Haluan lähteä vaaroja valloittamaan, mutta kovasti olen pohtinut onko se järkevää, olenko terve vai sairas. Ratkaisu on pian tehtävä. 

Pielinen

 Eilinen päivä meni autossa istuessa, joten tänään kroppa todella kaipasi liikuntaa. Hyvällä suuntavaistolla ja sporttrackerin kartan avulla askelsimme kohti Ukko-Kolia. Pehmoista pururadan pohjaa, Kolin satamaan ja sieltä iloksemme bongasimme VM-reittimerkkejä. Tästä se viimeinen nousu huomenna lähtee, Vaarojen Maratonilla. Mukava, kutkuttava ajatus. 

Viimeistä nousua kohti maalia. 

 Nousu olikin aikamoinen! Ihanaa, kapeaa, pudonneiden lehtien peittämää polkua puuskuttaen ylös asti. Ilma oli sopivan kosteaa, keuhkot tykkäsivät. 

Kolin rinteillä.

Hurjat 130 kilometriä matkakseen valinneet lähtivät tänä iltana klo.20 matkaan, pimeään yönselkään. Niinan kanssa käytiin lähtö katsomassa. Ei voi muuta kuin onnea ja varjelusta toivottaa.

Mä hain samalla oman numerolapponi. Tarkoitus on huomenna lauantaina startata klo.09 jälkeen. Aikatavoitetta höllään, lähden kokemaan jotain uutta ja toivottavasti pääsen ehjänä maaliin. Ennen huomista toivon hyvät yöunet ja ääneni takaisin...

Saako jo jännittää 😆?

~Eija~

Halt die Ohren steiff

En tiedä oikein mistä tai millä sanoilla aloittaisin kertomaan "urheilu-urani" ehkä karvaimmasta tapahtumasta. Kirjoittaa siitä kuitenkin haluan, sillä tämäkin kuuluu urheiluun ja kilpailemiseen. Tyttäreni sanoin; "Ei äiti sun aina tarvitse voittaa." Tuo lausahdus jonka kuulin itkevänä kotiin kisoista palattuani pitää niin paikkansa ja oikeasti harvoin sitä voitto silmissä startissa onkaan, mutta tämä nyt menetetty voitto oli niin lähellä...

Nyt suunnistuksen maakuntaviestistä on kulunut jo muutama päivä, eikä enää sunnuntain jälkeen ole tippa tullut linssiin, mutta valtavan musertuneeksi pelkkä ajatteleminenkin tekee ja mä olen pyöritellyt tapahtumia paljon. Mä myönnän tehneeni virheen, mutta sitä en pysty ymmärtämään kuinka se oli mahdollista! Olen valtavan pettynyt itseeni. 

Mutta mitä siis tapahtui...

Me ilmajokiset puolustettiin viime ja edellis vuoden kakkos sijaa. Meillä on hyvä ja kokenut joukkue ja kaikkien onnistuessa me pystytään vaikka mihin. Sannalla tuli aloitus osuudella hakemista ja oltiin melko kaukana kärjestä sijalla 10. Sari nosti toisella osuudellaan 6. sijalle, vaikka kertoman mukaan pyörimistä oli tullut. Leena nosti hyvällä menolla sijalle 5 ja mä lähdin ankkuriosuudelle tästä, 10 minuuttia kärjestä perässä. Mulla ei ollut minkäänlaisia paineita, vaan ajattelin kärjen menevän menojaan ja keskityin tekemään omaa suoritustani. Suunnistus lähti heti sujumaan, samoin juoksu. Rastit löytyivät, karttaa oli kelpo lukea ja sain mennä ihan rauhassa. Jokunen suunnistaja näkyi jossakin, mutta ei näkynyt naisia. Yhtäkkiä seiska rastille mentäessä näin Vaasan ja Lapuan joukkueet edessä! Olin ihan ihmeissäni ja pasmat menivät toviksi sekaisin. Ensiksi päätin pitää heitä silmällä, mutta koska tuntui että mun tossu nousi nopeammin, siirryin suosiosta keskittymään omaan suoritukseen. Pian edessä näkyi Laihia! Hetken olin laskuissa sekaisin, että kuinkas monentena tässä nyt ollaankaan! 11. rastilla joukkoon tupsahti takaa Kurikan joukkue. Nyt tuli kiire. Ampaisin eteenpäin, tein ohijuoksun 12. rastille ja tiesin Kurikan jo ainakin menneen, mutta entä Laihia. Toiseksi viimeiselle rastille tulin suoraan ylhäältä kalliolta ja aivan säikähdin kun alhaalta samalle rastille kipusi Kurikka. Tehtiin molemmat nopea leimaus ja "täysiä" kohti viimeistä rastia ja viitoitusta. Karttaa en tässä kohdassa suuremmin enää katsonut vaan annoin mennä vaan uraa pitkin. Pääsin leimaamaan pikkuisen ennen Kurikkaa ja jatkoin samaa vauhtia maaliin. JEE, maalissa ja pikku hiljaa tajusin että me voitettiin!! Riemulla ei ollut rajaa, aivan mahtavaa :D

Maalin jälkeen mennään leiman tarkastukseen ja elämäni toisen kerran ilmoitettiin, että oli jotain häikkää (ensimmäinen kerta on rastireitti ajoilta Vaasasta). Hiukan jo säikähdin ja pelästyin, että mitä nyt. Jossain kohdassa emit-kortin tarkistuslappo oli pudonnut, voi hitsi! Toimitsija tarkisti kaikki uudestaan ja sanoi, että 5. rastin leima puuttuu. Vakuutin, että kaikki löytyy ja pyysin nähdä kartan. Heti nähtyäni 5. rastin kartalla tiesin, että tuolla en tosiaankaan ole käynyt! Ei mitään muistikuvaa koko rastipisteestä! Ei mitään! En voinut uskoa tätä! Suoritus oli HYLÄTTY. Kaikki ilo tömähti maahan ja mä kuvainnollisesti halvaannuin. Miten mä olin mennyt tekemään tuollaisen virheen?! Hävetti ihan hirveästi, olin niin pahoillani joukkueeni ja kaikkien ilmajokisten puolesta.

Kohtalokas 5. rasti...

Pesupaikalla tuli jo itku. Sieltä suoraan lähdin kävelemään autolle, mutta toimittaja ehti pysäyttämään ja kysyä mitä tapahtui. Autossa kotimatkan itkin. Kotona oli tarkoitus nukkua ennen seuraavaa yövuoroa, mutta siitä ei tullut mitään. Kropassa oli liikaa adrenaliinia ja pahaa oloa. Yövuoron sinnittelin päänsäryn kanssa ja puhuin asiasta vähän, sillä en halunnut itkeä siellä. Maailmassa on niin paljon tärkeämpiäkin huolenaiheita ja epäonnistumisia kuin mun hylsy. Tämä vaan meinasi musertaa mut täysin. Oli pakko laittaa facebookiin henkilökohtaiselle sivulle lyhyt tilitys, sillä seuraavan päivän lehdessä kuitenkin tulisi olemaan jotain juttua. Halusin jo tunnustaa typerän virheeni. Sain ihania ja tsemppaavia kannustuksia. Toki arvaan, että moni myös pyöritteli silmiään.

Lehtijuttu oli onneksi todella lempeästi kirjoitettu ja omassa säälissäni olin kokonaan sivuuttanut sen, että miesten viestin voittajille kävi samalla tavalla, yksi rasti oli jäänyt leimaamatta! Nyt vasta kiinnitin huomiota, että hylättyjä joukkueita oli useita. Harmitusta oli siis puhkunut moni muukin, en yksin minä. Ja tätähän tämä suunnistus on ja virheitä voi tehdä monella tavalla ja kaikille niitä tulee, isompia ja pienempiä. 

Ilkka-lehden juttu

Mutta mitä siis tapahtui, miksi 5. rasti jäi leimaamatta? Mielestäni oon koko ajan ollut kartalla, rastit löytyivät hyvin. Ehkä epähuomiossa neloselta lähtiessä otin suunnan vitoselta kutoselle. Kuitenkin muistan lukeneeni polun ihan 5. rastin vierestä. Mä oon ollut rastiympyrässä, alle 20 metrin päässä rastista! Mä en vaan ymmärrä miten mä en ole nähnyt tuota rastia. Aivan kuin siinä olisi musta aukko, mutta silti muistan kalliot ennen vitosta, sen polun, suon ja hakkuuaukon. Tähän en koskaan saa vastausta selville. Ohi menin ja viesti oli sillä selvä.

En olisi ikinä uskonut että nousen 10 minuutin takaa kärkeen! Mä yllätin kaikki. Olin lähellä jotain sellaista, minkä todella olisin halunut. Nyt ei vaan ollut sen aika...vielä ;)

Pikku hiljaa oon kerännyt sisu rippeitäni ja jutellut ja viestitellyt ystävieni kanssa. Kiitos kun olette jaksaneet kuunnella purkauksiani. Tästä noustaan, vaikka tapahtunutta en koskaan tuu unohtamaan. Yritän ottaa tästä opikseni ja ainakin nöyryyttä tämä toi hurjasti lisää. Ja suunnistusta rakastan edelleen, juuri kaiken tämän takia mitä se antaa ja ottaa.

Kuva Iivo Kotamäki

Olin jo ennen viikonlopun katastrofia ajatellut meneväni Komia Flown polkujuoksu cupin 7 kilometrin juoksuun. Ensimmäisessä osakilpailussa en ollut, kun olin töissä. En ollut varma saanko itsestäni irti mitään, mutta päätä oli hyvä päästä kunnolla tuulettamaan. Jospa oksennus kurkussa juoksu auttaisi saamaan pahan olon ulos. Kaksi ensimmäistä kilometriä meni aivan hyvin, mutta puolessa välissä toivoin matkan jo loppuvan. Yksi reitiltä ulosjuoksu ja yksi kaatuminenkin kertoo, etten aivan ollut skarppina. Mutta hyvää teki ja tuttujen näkeminen piristi :)

Hallilanvuoren liukkaat kalliot.

Hallilanvuoren kalliot olivat todella liukkaat, mutta nastallisilla suunnistuskengillä pitoon pystyi luottamaan. Viimeisellä kilometrillä jalat eivät vaan enää nousseet, mutta maaliin laskettelin naisten sarjan kolmantena. 

Juoksun jälkeen ehti tulla pieni vilu ja ennen nukkumaan menoa jo kurkussa tuntui köhä. Tänään kurkku on ollut han raastinrautaa ja olo on tosi nuutunut. Yritän torjua flunssaa, mutta katsotaan kuinka käy. Joka tapauksessa tämä loppu viikko otetaan rauhallisesti, huolletaan kehoa ja nautitaan elämän pienistä ja suurista iloista. 

Itävaltalaisittain pidetään korvat ylhäällä, vaikka ne hetkellisesti kovin riiputtivatkin :D!

~Eija~

Inov-8 Trail Running 2017

Menneen kesän olen käynyt Seinäjokisen suunnistusseuran, Rasti-Jussien järjestämillä porukka polkujuoksulenkeillä. Porukassa juokseminen tuo mukavaa vaihtelua, löytää uusia polkuja ja tutustuu uusiin mahtaviin, saman henkisiin ihmisiin sekä tietysti saa nauttia itse juoksemisesta luonnon keskellä. Porukkalenkkien kruunasi osallistuminen Rasti-Jussien järjestämälle 

Inov-8 Trail Running -polkujuoksutapahtumaan. 

Viime vuonna osallistuin samaan, silloin ensimmäistä kertaa järjestettyyn tapahtumaan ja tästä pääset viime vuoden juoksurapsaan. Tuntuu, että tuosta vuoden takaisesta on tultu pitkä aika ja matkalla on kehitytty niin juoksijana kuin ihmisenä. Ja matka jatkuu.

Lehtijuttu Eparissa.

Tämän viikon Epari-lehdessä oli mun kuva viime vuoden tapahtumasta ja muutama mun kommentti miksi tykkään juosta poluilla. Kyllä niin allekirjoitan kaikki mitä toimittaja oli kirjoittanut.

Juomaliivi testiin.

Tänään lähdin matkaan tavoitteena saada mukava juoksu ja parantaa viime vuotista 21 kilometrin aikaani. Asu valinta osui capri-pituisiin trikoihin ja pitkähihaiseen ohueen paitaan. Pohdin kovasti Inovin polkujuoksukenkien (jotka voitin viime vuonna) ja nastallisten suunnistuskenkien välillä, mutta koska vanhat suunnistuskengät ovat melko risat ja uusia en ole vielä ehtinyt testata lenkillä, päädyin tutumpiin Inoveihin. Tällä viikolla vihdoin saapuneen Salomonin juomaliivin heitin selkään heti testiin. Evääksi liiviin tuli litran verran vettä, Sisu-salmiakki karkkeja ja hedelmäkarkkeja.

Mukavasti oli porukkaa jälleen paikalla. 21 kilsan juoksijat saivat asettua lähdössä kärkeen ja 10 kilsan peremmälle, mutta mielestäni järkevintä oli asettua lähtöön sen mukaan kuinka kovaa vauhtia on suunnitellut pitävänsä. Aina se on arvoitus mikä on se oma oikea paikka, mutta mä tryykäsin melko lähelle kovavauhtisten miehien selkiä. Lähtö tapahtui omalta osalta jälleen rullaavasti ja lössi rynni Jouppilan mäen rinteelle. Päätin pitää alkuun pikkuisen reippaampaa vauhtia, että pääsen väljemmille vesille juoksemaan. On todella haasteellista ja mielestäni hankalaa juosta poluilla lähellä jonkun selkää. Mieluiten pidän useamman metrin väliä edellä menevään, että näen millaista maastoa on edessä. Osaa sitten valita askeleensa paremmin.

Lähtö. Kuva järjestäjien sivuilta.

Alun ylämäki ja jo ennestään kireät jalat, joita aikaisemmin viikolla hierojalla pehmiteltiin, eivät tehneet juoksua kevyeksi. Oikean jalan etusääri kipuili ja takareisi oli jäykkä. Tuntui että jalka töksähteli. Päätin pysyä suunnitelmassani ja katsoa kuinka pitkälle se riittää. Märät kalliot olivat todella liukkaita ja tuli ikävä nastoja. Kallioisissa kohdissa oli pakko hakea pitoa sammaleilta ja heiniltä polun viereltä. Neljän kilometrin jälkeen hiukan rauhoittelin vauhtia, sillä matkaa oli kuitenkin vielä edessä.

10 kilometrin paikkeilla siirryttiin juoksemaan toista kilometriä ulkoilureitille ja se on aina selvä rytminvaihdos. Miehiä ampaisi takaa ohi, mutta en uskaltanut lähteä peesailemaan vaan pidin oman vauhtini. Oman kellon mukaan kilometriajat nakutti alle viiden ja puolen minuutin. Helppoa ei ollut. Viime vuonna virta ehtyi kun matkaa oli 6 kilometriä jäljellä, joten ei saanut lähteä vielä keulimaan.

Muutaman kerran olin lentää nenälleni kengän kärjen osuessa kovalla voimalla milloin juurakkoon, kiveen tai ruohomättääseen. Pystyssä pysyin, mutta aina se herätti taas keskittymään ja nostamaan sitä jalkaa. Paristi vilkaisin taakseni, että kuinka lähellä lähin nainen on, mutta ei ainakaan kukaan lähestymässä ollut. Neljä kilometriä ennen maalia tiesin, että tämän vauhdin saan pidettyä loppuun asti ja jos joku ohittaa haluaa, pitää hänen tulla vielä lujempaa. Viimeisellä kilometrillä sain kuitattua vielä kaksi miestä ja maalissa olin naisten kilpasarjan voittajana ajalla 1:49. Viime vuoden aika parani lähes 10 minuutilla!

Palkinto juoksureppu.

Palkinnoksi sain Inovin juoksurepun, joka oli täytetty Dexalin energy smootheilla. Lisäksi sain lahjakortin Nonamen nettikauppaan. Huikean hyvät palkinnot, joten kannatti taas lähteä ja juosta omaa lujaa :D

Hieno, puinen, tervalta tuoksuva muistomitali tapahtumasta.

Salomonin liivi oli hinkannut ihorikon mun rintakehälle. En tiedä olisiko liivin pienempi koko estänyt hiertymän, mutta kuulemma xxs-xs -kokoa, jonka olin alunperin tilannut, ei ole mistään saatavilla... Tyydyin sitten xs-s kokoon. Puolen litran lötkö juomapulloista edessä sai hyvin juotua, eivätkä ne hölskyneet yhtään. Tottakai liivi hiosti selän puolelta, mutta lyhythihainen paitakin olisi ollut osuvampi valinta. Muuten tykkäsin liivistä ensimmäisessä kunnon testissäni.
Ja tottakai hiukan harmittelin, että juuri olin liivin ostanut ja sitten saan samankaltaisen myös palkinnoksikin, mutta ehkä molemmille käyttöä löytyy.

Mukava tapahtuma jälleen oli ja ennustettu runsas sadekin ehti näihin maisemiin vasta kun juoksu oli juostu. Loppu viikonloppu meneekin jalkoja palautellen ja nauttien viimeisistä kesäloma päivistä.

~Eija~

Lomapoluilla

Ensimmäinen lomaviikko hurahti koti- ja puutarhahommia tehden. Mukavaa puuhaa, kun sitä saa rauhassa, ilman kelloon vilkuilua tehdä. Monta sylillistä tavaraa lähti kiertoon ja toisaalta auton peräkontillisen verran toin kasveja puutarhaan. Omalla tavallaan siis tasapaino säilyi ;) Ystäviäkin on ehtinyt nähdä, vähän leipoa ja tietysti liikkua.

Maanantaina Niinan kanssa käytiin hyppelemässä HIIT-treenissä. Olipa veto! Viisi eri liikettä, kaikki jaloille, 45 sekuntia työ, lyhyt tauko ja sarja 4 kertaa läpi. Huh kun tuntui! Tuntui vielä monta päivää jälkeenkin ja perjantaille olin itseni ilmoittanut KOMIA Paukaneva Night Trail 10,2 kilometrin kisaan. Ehdin jo hetken pelätä kuinka jalat ehtivät palautua.

Muutenkin jännitin tulevaa kisaa ihmeellisen paljon. Koko päivän olin hermostunut ja pyörittelin mielessä millä vauhdilla matkaan tulisi lähteä. 10 kilometriä tuntuu sen verran lyhyeltä, ettei siinä kovin ole aikaa kuulostella sopivaa vauhtia ja silti sen verran pitkä, ettei välttämättä ihan täysiä voi tykittää koko matkaa. Ihmeellisen paljon stressiä viattomasta iltakisasta. Taisin vaan lastata niskaani turhaa painetta.

KOMIA Paukanevan Night Trail reitit.

Keli oli lämmin ja painostava. Sadettakin oli kuulemma luvattu, mutta ei satanut, vaan saimme valtavan kauniin auringonlaskun. Porukkaa kuhisi mukavasti kisapaikalla ja paikan päällä ilmoittautuneitakin tuntui tulevan ihan kiitettävästi. Matkoina oli 10,2 ja 6 kilometriä, kilpa- ja kuntosarjaa miehille ja naisille. Yhteensä kaikissa sarjoissa osallistujia kertyi yli 90. Tuttuja oli valtavan paljon ja kun oli paikalla ajoissa, ehti jutella mahdollisimman monen kanssa.

Mä ja kollega Sari ennen lähtöä.

Kaikki lähtivät yhtäaikaa ja mä kuopaisin matkaan heti miesten kilpasarjalaisten peesiin. Alkuun mentiin leveää, esteetöntä pitkospuupätkää ja omaa, itselle sopivaa vauhtipaikkaa pääsi hakemaan. Ensimmäinen kilometri meni niinkin vauhdikkaasti kuin 4:10! Kapeammalle perinteiselle pitkospuuosuudelle himmailin vauhdin maltillisemmaksi, noin 4:30. Onnistuin pääsemään tosi hyvään kohtaan juoksijoiden letkassa. Pyrin pitämään edessä koko ajan sopivaa välimatkaa, että näin pidemmälle mihin askeleet asettaa. Muutaman kerran tuli horjahdus, kun en malttanut olla vilkaisematta taakseni ja kun tuli kohtaamisia toisten juoksijoiden kanssa. Pitkospuilla oli todella haasteellista ohittaa vauhdissa!

Kuva Henri-Matias Latosaari

Reitti oli todella nopea. Lyhyt pätkä pururataa ja heinikkoista polkua hiukan rikkoi pitkospuujuoksun rytmiä. Paukaneva oli kaunis päivän hämärtyessä, ei tuullut nimeksikään eikä maanantain HIIT hidastanut yhtään askelta. Sykkeet olivat korkealla ja se tuntui hyvältä. 6 kilometrin kohdalla olin päässyt siihen tunteeseen, että jalat vaan vievät ja kaksi kilometriä ennen maalia tiesin, että tämän vauhdin saan pidettyä loppuun asti. Mun loppuajaksi kirjautui 45:27, johon oon todella tyytyväinen! 

Kuva Henri-Matias Latosaari

Aina on helppo hymyillä ja joskus kiva voittaa :)

Tällä vedolla voitettiin tällä kertaa naisten kilpasarja :D Palkinnoksi sain kokeilemisen arvoiset Lentz-kompressiosukat ja ilmaisen osallistumisen KOMIA Ilkan Polku-tapahtumaan marraskuussa. Hienot palkinnot! Kannatti siis jännittää :)

Tänään sunnuntaina polkujuoksuteema jatkui, kun lyöttäydyin mukaan Trail Run Kurikan - polkujuoksuporukan yhteislenkille. Aamulla kello 9 lähdettiin Ilmajoen Ahonkylästä 8 juoksijan voimalla Ilkan Polkua kulkien kohti Ilmajoen Santavuorta. Vauhti oli maltillinen, pysähdyimme välillä evästämään ja juttu lensi. Oli mukava lenkki ja oli kiva tutustua turvallisesti porukalla tuohon Ilkan Polkuun. Seuraavaksi sinne uskaltaa mennä yksinkin. Matkaa kertyi reilu 30 kilometriä. Teki niin hyvää, jalat jaksoi hyvin, energiat riitti ja eväät maistui. Ikävää oli kantaa lenkin juomat kädessä, sillä mun tilaama Salomonin juoksuliivi ei vieläkään ole tullut! Kuukausi kulunut... Lenkin jälkeen Sari nakkasi mulle taas juomareppunsa lainaan, sen saman joka mulla oli Ylläksellä. Ens viikonloppuna nimittäin pääsen fiilistelemään Suomen Tunturisuunnistukseen Kiilopäälle ja siellä erikoispitkillä matkoilla eväitä taas tarvitaan.

Polkupitkis porukalla.

Jeah, viikko taputeltu ja innokkaasti taas vaan eteenpäin :D

~Eija~

"Hullut" Ylläksellä

NUTS Ylläs-Pallas 2017, 30 kilometriä oli jälleen kerran mulle jotain uutta ja ennen kokematonta, jännittävää ja jopa pelottavaa. Tarkkaan en tiennyt mitä on edessä, mitä muuta kuin nousua ja laskua sekä kauniita maisemia. Se oli matka Suomen yhdessä kauneimmista maisemista, matka omien rajojen kokeilemiseen. Etukäteen hiukan "häpesin" pikamatkaani, kun kuitenkin osa numerolapon noutajista oli lähdössä yli 100 kilometriä pidemmälle matkalle. Mutta omalla retkelläni opin kunnioittamaan sitä ja olen ylpeä saavutuksestani ☺

Lähtö viivästyi 20 minuuttia rajun ukkoskuuron vuoksi. Vettä tuli kirjaimellisesti kuin saavista ja parissa minuutissa sitä oli nilkkoihin asti kun sadekaivot eivät vetäneet. Me ihastelimme luonnonvoimaa hotellin katoksessa kuivassa. Yhtä nopeasti kuin sade alkoi, se myös loppui. Tuuli hiukan tyyntyi ja päästiin ryhmittymään lähtöpaikalle; nautiskelijat kärkeen ja vielä pitempään nautiskelevat taaemmaksi. Mä parkkeerasin keskivaiheille epävarmana mihin kohtaan oikeasti kuulun. Monella oli paidan päällä juoksutakki ja olin jo vetämäisillä itsellenikin, mutta pitäydyin sittenkin aloittamaan pitkähihaisella juoksupaidalla, jonka vaihdoin lyhythihaisesta tullessamme lähtöpaikalle. Takki olisi käytettävissä repusta jos sadekuuro iskisi uudestaan päälle.

Ennen lähtöä ennen ukkoskuuroa.

Lähtömerkistä porukka lähti liikkeelle. Maantiejuoksuista poiketen porukka lähti rauhallisesti, kärkikin vaihtoi suosista kävelyksi muutaman sadan metrin jälkeen, kun edessä oli kiipeäminen Ylläksen huipulle. Sorarinne muuttui pian kivirakaksi, jota mentiin pitkästi. Kivet olivat liukkaita ja irtonaisia, joten ne pyörähtelivät useasti kengän alla. Katse piti pitää tiukasti maassa etsien sopivaa jalansijaa. Huippu saavutettiin kun mun gbs näytti 2,5km ja aikaa oli kulunut 31 minuuttia. Menipä kauan! Pohkeita pakotti ja vaihtaminen ylämäki kävelystä hetken tasamaa juoksuun vaati keskittymistä. Ei jalat niinkuin unelma käynnistyneet, mutta eteenpäin mentiin. Ja sitten alkoi alamäki! Sitä tultiin saman verran kuin ylös ja paikoin oli todella jyrkkää. Jalat piti taas vaihtaa toiselle vaihteelle ja löytää sopiva tyyli. Inhoan jarruttelua, mutta nyt oli pakko jarruttaa, eikä tekniikka aivan pysynyt kasassa. Sitten se lähti rullaamaan ja kiemurtelin tiepätkää alas vauhdilla -> paras kilometriaika oli 4:15 😆 Ohitin monta ja mietiin että onko fiksua. Tulevat vielä varmasti myöhemmin ohi (eivät muuten tulleet).

30km lähtö.

Ylläksen huippua kohti. 

Vauhti tasaantui sopivaksi 5:45-6:30 kilometrivauhdiksi. Pysyttelin koko ajan parin kolmen hengen ryhmässä, tietoisesti hiukan jarrutellen etten lähtisi itseäni liikaa väsyttämään - ei vielä. Polku oli helppo kulkuista baanaa vehreän metsän keskellä. Valtavan kaunista ja rauhallista. 7 kilometrin kohdalla tultiin ensimmäiseen huoltoon, mutta mä kurvasin ohi ja jatkoin vaan matkaa. Olin päättänyt pärjääväni eväillä mitkä mulla oli; 1,5 litraa vettä, sipsejä, pähkinöitä ja tupla-suklaapatukka. Sipsejä ja vettä olin jo heittänyt suuhuni ja matkan puolta väliä olin ajatellut juhlistaa suklaalla.

10 kilometrin kohdalla alkoi piskotella vettä ja mietin että nytkö pitää kaivaa takki päälle. Päätin jäädä seuraamaan, eikä se kauaa sitten kestänytkään. Ja taas edessä nousi kivirakkka, kuuluisa pirunkuru. Teräviä kivenlohkareita jyrkässä mäessä. Nyt piti ottaa tukea käsillä reisistä ja tuli todettua, että numerolappo reidessä ei välttämättä ole paras paikka kun yrittää siitä tukea saada. Oli melko liukas, joten punttasin vain vasemmalta reideltä sitten.

Kellokkaan huoltopisteellä katoan metsään. 

Laskeuduttua taas alemmas, vihreys voitti, puro solisi vierellä, liukkaita pitkospuita, puiden juuria, märkiä mättäitä ja ohimeneviä sekä ohitettavia kanssajuoksijoita. Pidin silmällä, että naisia ei takaa tullut, mutta muutaman pääsin ohittamaan. Oli otettava kuitenkin rauhallisesti, matkaa oli vielä.

Haastavaa kivirakkka rinteellä (kuvattu kisan jälkeen lauantaina)

20 kilometrin paikkeilla alkoi jaloissa painaa. Kovat laskut, epätasaisuus ja matka tuntuivat reisissä. Muutama osuma oli tullut varpaisiinkin, mutta hiertymiä ei tuntunut. 21 kilometrin huolto lähestyi ja tiesin perheen olevan siellä kannustamassa. Kaikki kannustus, vieraiden mutta erityisesti rakkaiden antaa valtavasti voimaa. Kellot ja huudot kuuluivat jo kauas ja pienen ylämäen kävely piti vaihtaa juoksuksi. Kaappasin kourallisen sipsejä järjestäjien tarjoamalta pöydältä ja jatkoin saman tien matkaa. Lapset huusivat "hyvä äiti!" ja mulla oli enää 9 kilometriä maaliin! Ennen huoltoa olin päässyt jälleen yhden naisen ohi ja edessä odotti seuraava ohitettava. Miestenkin selkiä tuli vastaan ja parin miehen kanssa mentiin melko samaan tahtiin. Huvittikin että nousuissa hiukan jäin ja laskuissa otin kiinni. Tasamaalla taisin kuitenki olla heikoin ja sitä oli reitillä todella vähän. Pohkeet, erityisesti oikea varoitteli krampista. Oli pakko rauhoittaa, tai paremminkin pitää vauhti tällaisena eikä mitään äkkinäisiä hyppyjä tai kiihdytyksiä tehdä. Oli keskityttävä tarkasti. Eväät eivät oikein enää maistuneet, mutta pakotin itseni juomaan.

Kohti maalia, takaisin Ylläkselle tultiin alussa kiipeämämme mäen takaa. Nousu oli helpompi, mutta ei missään nimessä helppo. Pyörähteleviä kiviä, polvea ylös ja välillä yritin vilkuilla huikeita maisemia. Aurinkokin pilkahti, eikä matkalla siis satanutkaan muutamaa piskoa kummemmin. Onneksi en sitä takkia heittänyt päälle, sillä joillakin näytti olevan tukalaa kiskoessa hioja ylös ja vetoketjua enemmän auki. Mun ei ollut kylmä eikä kuumakaan vaan just sopiva.

Vielä näkyi nainen kipuamassa mäkeä ylös ja jutteli samalla miehen kanssa. Huomasin saavuttavani heitä. Mä päätin yrittää vielä ohitusta. Seurassani ollut mies jäi taakse ja mä sain jonkun sortin hurmoksen päälle. Hitaasti mutta varmasti sain parivaljakon kiinni, hetken peesi ja mutkassa ohi. Hyvää vauhtia hekin tulivat ja hetken jo säikähdin että jäävät mun peesiin, mutta jäivät jälkeen pikku hiljaa. Heidän juttelunsa jatkui, joten ei tarvinnut vilkuilla taakse. Pian mutkassa näkyi vielä yksi miehen selkä ja saavutin sitäkin. Kohta oli pakko alkaa alamäki. Maaliin oli puolitoista kilometriä ja pääsin miehen vierelle. Mies kehui menoani ja huikkasin että varovasti pitää mennä kun pohkeet ovat lähellä krampata. Hänelläkään ei helppoa ollut. Alamäki koitti ja annoin mennä. Kilometri ennen maalia joko kompastuin tai pohkeet kramppasi, mutta mä kaaduin. Maassa maatessa molemmat pohkeet olivat krampissa ja kipu oli järkyttävä. Ohittamani mies  kysyi kuinka kävi ja tarvinko apua. Kehoitin jatkamaan matkaa, mä kyllä pärjään. Vilkuilin ylämäkeen joko viimeksi ohittamani nainen tulee. Pakko oli nousta ylös vaikka sattui. Otin pari kävely askelta ja jalat alkoivat toimia, vaihdoin juoksuun ja matka jatkui hitaasti. Suoralla näin naisen lähestyvän ja mä sisuunnuin että ohi ei tule! Ohitin taas miehen ja huikkasin että taas mennään ja yritän olla kaatumatta. Keskityin vain hallittuun askeleeseen ja annoin mennä. Taas parivaljakko edessä, en tiedä olivatko kisassa mutta ohi päätin mennä. Kuulin heidän puhuvan keskenään että joku tulee lujaa takaa ja antoivat mulle tietä 😅

Voi älytöntä mikä fiilis tulla maaliin! WOU! Hetki puhaltelua, järjestäjien keittoa, sipsejä ja kaatumisen aiheuttamien jälkien tarkistus. Molemmissa kämmenissä oli pienet nirhaumat, vasemmassa olkapäässä ja polvessa isommat. Mikään paikka ei turvonnut tai ollut erityisemmin kipeä, joten ei paha.

Onnellisesti maalissa! 

Ystävä viestitteli tuloksista, että tulin 6. naisten sarjassa. Oon todella yllättynyt, tyytyväinen ja iloinen. En tiennyt mitä odottaa ja vaikka lähdin enemmän seikkailuun ja omia rajoja kokeilemaan on se silti huikeaa, että taakse jäi 158 naista! Jo kymppisakkiin pääseminen oli mieletöntä. Pohkeiden kramppia lukuunottammatta kroppa toimi hyvin, virta riitti loppuun asti ja pää pysyi matkassa mukana. Rauhallinen alku pohjusti varman lopun. Aikaa kului 3:31 ja sekunnit päälle.

Vaikka jaksoin hyvin, en olisi voinut kuvitellakaan jatkavani matkaa yhtään pitemmälle. Sen vuoro on sitten Vaaroilla lokakuussa. Nyt viime yö meni pyöriessä särkevien jalkojen kanssa ja adrenaliinia taisi olla vielä liikaa kropassa että olisin saanut rauhalliset unet. Tänään lauantaina kävelykin on tökkinyt. Lapset ovat huolissaan liikkumistani katsoessaan että pystynkö vielä juoksemaan. Vakuutin, että kohta äiti taas menee 😉

Ylläksen seutu oli upea paikka! Pala sydäntä jäi sinne ja meidän koko perhe tulee vielä sinne palaamaan kaikkien mahdollisten aktiviteettien pariin 🙂 Kiitämme!

~Eija~

Tärinää ennen lähtöä

Numerolappo on haettu ja kisakeskukseen tutustuttu. Lähtö on hotelli Saagan pihasta ja maali on muutaman tunnin juoksun jälkeen samassa paikassa. Maisemat ovat kauniit ja toivottavasti pian alkava sade ei estä koko näkyvyyttä. Tuulee, varsinkin huipulla, mutta metsän siimeksessä tuskin edes huomaa. Palan matkaa lasten kanssa Ylläksen rinnettä kiivettiin ylös ja alku pitääkin ottaa ihan rauhallisesti ettei mäen päällä jalat ole jo ihan hapoilla. Mielenkiintoista nähdä kuinka rivakasti nopeat tuon alun ottavat.

Näillä mennään ->

Varusteet on nyt pakattu. Pakollisia varusteita pikamatkalle oli juotavaa (vähintään 1,5 litraa), idealiside vesitiiviisti pakattuna kuten kännykkäkin, avaruuslakana, pilli, muki ja energiaa (vähintään 250kcal). Sen lisäksi mulla on kuoritakki, joka ennustetussa sateessa tulee tarpeeseen. Jalkaan lähtee Inovin kengät, vaikka en niiden kärjestä niin tykkää, mutta eivät ole jalkoihin rakkoja tehneet.

Tavarat kannetaan repussa tai liivissä ja mäkin olin löytänyt itselleni sopivimman, mutta mulla ei sitä nyt kuitenkaan ole 😒 Kävi meinaan niin, että mun tilaamani juoksuliivi ei ehtinyt tulla! Liikkeessä jonne sen tilasin, pääsi multa rumasana kun keskiviikkona vielä kävin kyselemässä. Haluamastani mallista oli myös omaani isompi koko myyty loppuun. Vaihtoehdot kävi vähiin, kunnes Sari järjesteli ja sain hänen repun lainaan (KIITOS ❤). Matkaan lähden siis ihan testaamattomalla repulla ja toivon ettei ongelmia tule. Pääasia että selässä on asialtaanen reppu juomille ja muille varusteille.

Nyt syödään, hiukan vielä huilaillaan ja sitten nenästä kiinni ja sateeseen, mikä muuten juuri alkoi...

Luontokeskus Kellokkaan kulmalla tullaan myös käymään. 

~Eija~

Päivä ennen Ylläksen pikamatkaa

Äkäslompoloon on hirmu pitkä matka! Tänään me ajettiin se reilussa 10 tunnissa yhdellä pitemmällä ja parilla lyhyemmällä pysähdyksellä. Istumalihakset ja hermot olivat kovilla, kun vastaus kysymykseen "koska ollaan perillä" turhautti itseäkin. Suoraan yövuorosta matkaan lähtö aiheutti myös inhottavan päänsäryn, joka yleensä lähtee pois nukkumalla ja ulkoilemalla, mutta nyt kumpaakaan ei heti pystynyt toteuttamaan tarpeeksi laadullisesti, joten oli vain yritettävä selvitä ja päästä mahdollisimman nopeasti eteenpäin. Sopivaa evästä ja tekemistä ja kilometrit taittuivat välillä oikein huomaamatta taas madellakseen seuraavan 100 kilometriä.

ABC:n taattua apua nälkään. 

Matkalla pelattiin ja leikittiin.

Maisemien muuttuessa Pohjanmaata jylhemmiksi ja porojen jolkotellessa tienpenkoilla, sai hetkellisesti lastenkin nenät nostettua älylaitteista todellisuuteen. Ja kyllähän eteen avautuvat maisemat olivat kaiken sen istumisen arvoisia!

Me oltiin lähdetty pikavisiitille pohjoiseen NUTS Ylläs-Pallas -polkujuoksutapahtuman vuoksi. Viime vuonna juoksin elokuussa Seinäjoella 21km ja seuraavaksi 30km tuntui sopivalta Ylläksellä. Tästä on hyvä lisätä taas 10km lisää ja juosta tulevana lokakuuna 43 km Vaarojen maratonilla Kolilla. Ja kyllä, haaveena on joskus saada ultrajuoksijan titteli ja mä ymmärrän sen yli 50km juoksulla ansaitsevani. Virallinen ultramatka on yli maratonin matka, mutta Vaaroilla tämän ylitys 800 metrin verran ei mielestäni aivan riitä 😆

Mutta ettei mennä asioiden edelle, on mulla huomenna siis edessä 30 kilometrin matka ja olen todella innoissani edessä olevasta kokemuksesta. Matkaan lähden hyvällä fiiliksellä ja tarkoitus on nauttia.

Kesänkijärvi.

Tänään Äkäslompoloon perille päästyämme ja vuokraamamme asunnon vallattuamme, oli paikallaan lähteä koko porukalla jaloittelemaan ja tutustumaan Äkäslompolon ympäristöön. Vaikka keli oli melko sumuinen ja hiukan tihkutti vettä, ei sen annettu häiritä. Miestäni kiinnostaa Kesänkijärven kalat ja päätimme retkeillä sen ympäristöön. Lopulta kiersimme koko järven, 6 kilometriä ja odotetusti päänsärky jäi sinne.

Salomonin kuoritakki tuli retkellämme testattua 👍

Leveää sorapolkua, pitkospuita ja ennen näkemätöntä rautaritilä siltaa kuljimme ihaillen samalla kirkkaana solisevaa vettä puroissa, vieressä kohoavia vaaroja ja ääniämme säikähtäneitä poroja. Polulta löytyi myös punaisia pieniä lippuja; huomisen kisan reittimerkkejä!

Reittimerkkejä bongattu! 

Huomiselle on luvattu 15 astetta lämmintä ja klo.15 alkanee vesisade. Neljältä iltapäivällä starttaavat me pikamatkalaiset ja meidän jälkeen pitkän matkalaiset 134 kilometrin matkalle. Lauantaina on vuorossa vielä 55 kilometrin kisaajat. Kiva päästä matkalle, vaikka en aivan täysin tiedä mitä odottaa. Tarkoitus on lähteä rauhallisesti, tarkkaillen ja kuulostellen. Liukasta tulee olemaan, joten varovainen saa olla.

Näissä tunnelmissa nyt nukkumaan. Pitäkää peukkuja👍

~Eija~