lauantai 7. heinäkuuta 2018

Multi-Sport seikkailukilpailu 2018

Ylistarossa järjestettävä Multi-Sport 2018 kisattiin tänään. Tänä vuonna kisakeskuksesna toimi Alapään nuorisoseura, joka sijaitsee ihan Kyrönjoen rannalla. Edellis vuosista poiketen kisasin duo-sarjassa Miian kanssa. Sisunaisen, johon olen tutustunut vasta toukokuussa Nuts Karhunkierros reissullamme. Hänessä oli sopivaa "hulluutta" ja heittäytymistä ja kysyessäni kaveriksi Multi-Sportiin, oli lähes heti valmis.
Mä ja Miia karttaan tutustumassa.
Duo-sarjalaisilla oli luvassa noin 40 kilometriä seikkailua sopiva hiki päässä. Suurin osa noista kilometreistä kertyy aina pyöräillen, mutta ratkaisun avaimet voivat olla myös lyhyissä juoksuosuuksissa, vesistötehtävissä ja muissa yllätystehtävissä. Trio-sarjalla matka on tuplaten.

Alkuun haettiin kisamateriaalit; rintanumerot, ruokaliput ja gbs-mokkula. Lyhyessä infossa käytiin läpi turvallisuus asiat ja muutamia käytännön asioita. Omalla vastuulla kuljetaan normi liikenteen seassa, ensiapu tarvikkeet tulee löytyä, juotavaa ja tietysti pyörä ja kypärä. Esimmäiset kartat jaettiin tutkittavaksi ja taittelin sen pyörään kiinnitettävään karttatelineeseen. Mä olin luvannut hoitaa suunnistamisen.
Ensimmäinen kartta.
Menneinä vuosina kisa on alkanut muutaman kilometrin juoksuosuudella, jolloin on porukkaa heti saatu hiukan hajotettua ja karttaa tutkiessa ääneen ihmettelinkin, että todellako koko sakki lähtee yhtäaikaa polkemaan. No ei todellakaan lähtenyt, vaan ennen kellon kajahdettua 12, jokaisen joukkueen eteen jaettiin arvoituksellinen pussukka ja merkistä sen sai avata. Sisältä löytyi kaksi puupalaa narulla yhteen lukittuna ja ohjeet yrittää saada ne erilleen ilman narujen solmujen avaamista. Kun palat olisivat erillään, saisi lähteä polkemaan. Jotkut olivat ihan ilmiömäisen nopeita ja porukkaa singahti sivuilta pyörän päälle ja me vaan pyöriteltiin ja turhauduttiin. Onneksi viiden minuutin pyörittelyn jälkeen kaikki loput saivat lähteä fiksujen perään. Olihan meitä kourallinen siinä ja me päästiin polkaisemaan naureskellen porukan hännillä. En aivan tällaista kisan alkua ollut ajatellut...
Duot vasemmalla ja triot oikealla ennen kisan starttia.

Kurvaamme viimeisinä matkaan...
Mutta sitten poljettiin, vastatuuleen. Mua yleensä alkaa niin pännimään jos jokin ei suju ja tuo pulmatehtävä sai ärtymyksen pintaan ja se taas aiheuttaa sen että vimmoissani polkisin vaikka kuinka läkähdyksiin. Mutta sitkeästi Miia polki perässä ja mun pahimman ärsytyksen laannuttua, saatiin vauhtikin tasattua pitkän matkan rauhallisemmaksi vauhdiksi. Selkiä napsittiin minkä ehdittiin ja aina kun näkyi uusi, vilkaisin Miiaan ja huikkasin että noi kiinni 😆 Suurin osa poljettiin sujuvaa hiekkatietä ja joitain hankalampia metsätie pätkiä päälle. Miialla oli hybridi-pyörä ja oltiin sovittu, että jos tulee kovin hankalaa maastoa, niin heitetään vaikka taluttamaan jos ei muuta. Pyörää ei särkemään lähdetä. Mutta ei tarvinnut taluttaa, hidastettiin vaan pahimmat röykyytys pätkät.

Ensimmäinen yllätystehtävä oli Orisbergin järvellä. Meidän tuli ylittää lyhyt vesistö kaksin yhden ison uimarenkaan kanssa. Käydä vastarannalla koskettamassa rastilippua ja tulla takaisin. Hyi, en tykkää. Ranta oli liejuinen, eikä ehditty nähdä ja ottaa mallia edellä menevän parin suorituksesta, koska tulivat jo ylös vedestä kun me vasta tulimme paikalle. Mä hyppäsin sitten renkaan sisälle ja Miia jäi taakse potkimaan jaloilla. Käsillä kauhottiin myös ja tuntui ettei matka etene yhtään. Oikealta nais-mies pari porhalsi ohi, mutta onko ihme kun mies käveli työntäen rengasta eteenpäin. Meidän jalat eivät yltäneet pohjaan muuta kuin rannoissa. Olin ihan puhki. Miia siirtyi renkaan sivulle potkimaan ja tällöin mä sain lisää tilaa jaloilleni. Ehkä matka takaisin taittuikin nopeammin, mutta voi että mä inhosin  tätä tehtävää. Kastuimme ihan kokonaan ja järvestä noustuamme olimme mudan värittämät. Rannalla toki huokaisin helpotuksesta, että vesistötehtävä ehkä oli nyt siinä, sillä tuskin duo-sarjassa toista uimista tulee.

Oli kartanvaihto ja pyörillä jatkettiin matkaa. Vähän ennen rastia tiellä tuli tyttö duo vastaan juosten, joten tiesimme juoksuosuuden olevan edessä. Pitkän keulan olivat saaneet aikaiseksi, mutta he olivatkin ratkaisseet pulma tehtävän ensimmäisinä ja me ei ollenkaan. Juoksuosuus oli vain 2,5 kilometriä, osittain metsäpolulla, mutta kyllä jalat olivat raskaat. Polkeminen ja vedessä potkiminen hapotti pohkeita eikä kypärässä keikkuva gbs-mokkula yhtään keventänyt menoa. Ennen juoksuosuudelle lähtöä järjestäjiltä jo kuulimme että edessä on ammunta juoksemisen jälkeen. Siitä mä tykkään ja sovittiin että mä ammun ensin ja otetaan se ihan rauhassa.
Ampumassa.
Makuulta tuelta sai ampua ja kaikki putos alas! Samoin Miialta 😄 Vähänkö oltiin ylpeitä! Taakse jäi yksi duo aloittelemaan ampumista eikä muita näkynyt.
Ja kaikki alas!
Polkemista jatkettiin mukavia hiekkateitä ei niin mukavaa vastatuuleen. Karttaa taittelin ja kääntelin vauhdissa enkä tänä vuonna tehnyt mitään kartanluku virheitä. Nyt saimme polkea takaisin ihmisten ilmoille kohti kilpailukeskusta. Viimeisen ison tien ylityksen kohdalla kuulimme olevamme toisina.  Rastin paikka näytti olevan nuorisoseuran rannassa, joten pääsisimme melomaan.
Polkemista tuli noin 35 kilometriä.
Jep, kyllä pääsimme. Tästäkin jo polkiessa vähän keskustelimme, että rauhassa mennään ettei koko paatti kaadu. Vähän huonosti luin ohjeet ja lähdimme vaan melomaan. Ekalla rastilla ei ollutkaan leimausta vaan sieltä otettiin rinkula mukaan. Luinkin sitten ohjetta ääneen ja tiesimme miten toimia. Ei pitäisi tuollalailla hätäillä, mutta onneksi nyt ei tapahtunut mitään peruuttamatonta. 
Pelastusliivit päälle ja soutamaan.
Poijujen läpi melomista, riippusillan alla piti melalla osua palloon ja kauimmaisella rastilla piti leimata. Ei meinattu millään osua sopivasti rastille, että saisin leimattua. Hätäiltiin, mutta ei haluttu että takaa tuleva joukkua saa kiinni. Melominenkin alkoi tuntumaan raskaalta ja mä ähisin ja puhisin naurun lomassa.

Kyrönjokea.
Lenkki tuli melottua ja rantauduimmekin melkein mallikkaasti. Maaliin ei vielä kuitenkaan päästy, vaan vielä saimme sahata pätkän puuta. Miialta hoitui homma tuosta vaan, mutta mulla kyllä puhti alkoi käsistä olemaan ihan lopussa. Saha meni ihan vinoonkin, mutta sain kuin sainkin palan irti ja pääsimme polkaisemaan vimeisen 100 metriä maaliin.
Sahaus touhuissa.

Maaliin!
Olipas taas niin hauskaa ja sopivan rankkaa 😅 Mukavan erilaisia juttuja oli taas keksitty ja näin kilpailijan näkökulmasta kaikki pelitti aivan mahtavasti. Kisan jälkeen pääsi lämpöiseen suihkuun (mutta se Orisbergin muta ei kyllä hinkkaamallakaan lähtenyt ihosta) ja kunnon lihakeittoa mahan täydeltä. Nuorisoseura kilpailukeskuksena toimi oikein hyvin, vaikka kisayleisöllä kuulemma oli hankaluuksia saada selville miten kisa etenee ja minne voisi lähteä tehtäviä seuraamaan.
Miia ja mä maalissa.
Lopullinen aikamme oli 2:25 ja sija 2. Jäimme vain 6 minuuttia voittaja tyttö-duolle. Alun hankaluuden vuoksi siis voimme olla erittäin tyytyväisiä suoritukseemme.
Palkintojen jako.
Kiitokset Miialle mukaan lähtemisestä ja eiköhän ensi vuonna taas jotain viritellä 😉

Edellis vuosien kisakokemuksia löytyy tuolta -> 20172016 ja 2015

~Eija~

keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

Kauhea ihana vuorotyö

Reilu viikko sitten palasin töihin ja työpaikan kiivas rytmi imaisi mut pyörteisiinsä. Sanotaanko näin, että sairaanhoitajana 24/7 auki olevassa päivystyksessä kesällä ei montaa rauhallista hetkeä ole. Hyötyliikuntaa tulee työvuorossa tuhansien askelien verran, mutta pään tuuletus ei siinä samalla hoidu. Töihin loman jälkeen palatessa tuntuukin, ettei aikaa jää oikein mihinkään muuhun, mitä nyt muutaman rikkaruohon ehdin puutarhassa käydä nyppäämässä, pyöräyttää jauhelihakastikkeen ja lukea haukotusten lomassa lapsille iltasatua. Tätähän tämä arki on, mutta en kyllä helposti suostu luopumaan omista lenkeistäni, siitä omasta ajastani. Joten jos työvuoron jälkeen kotiin päästyä ei jaksa lenkille lähteä, on lenkki tehtävä jo kotimatkalla tai töihin meno matkalla. Eikä kesällä mitään tekosyitä kannata keksiä, sillä nyt on valoisaa (oikeasti keskellä yötäkin!), lämmin (pukeutumis kysymys jos pohjoisesta tuulee), kesä kuivaa minkä kasteleekin ja repussa kulkee kaikki oleellinen mukana.
Kesäsateen kastelemana töistä kotiin.
Työvuoroja on ollut nyt aamuja, iltoja, pitkää päivää, pätkä yötä ja täyttä yötä. Viikon sisällä olen kerran tullut autolla töihin (silloin kun työvuoro loppui yöllä klo.04, mutta kotiin ajaessa harmittelin kun en vaan lähtenyt pyörällä...), muutoin oon polkenut pyörällä tai juossut. Mulla on mukavasti kaksi suht yhtä pitkää reittiä töihin, toinen nopeaa asfalttia ja toinen maisemareittiä järven rantaa mukaillen. Yhteen suuntaan 13 kilometriä, joten mun mielestä oikein sopiva.
Ilta-auringon paisteessa ja provinssi bassojen takoessa tahtia kotiin juosten.
Meillä on töissä ihan hyvät sosiaaliset tilat, joissa on suihkut. Oma pukukaappi toki voisi olla isompi, että sinne mahtuisi vaihtovaatteita enemmänkin ja märkien vaatteiden kuivatus tilaakin saisi olla enemmän. Ja kenkiä ei saisi siivoamisen vuoksi jättää kaapin ulkopuolelle, mutta kosteita kenkiä en todellakaan halua suljetussa kaapissa 8-14 tuntia säilyttää, joten kengille pitäisi myös olla oma paikkansa. Mutta pyörille on hyvä, sateen- ja katseilta suojassa oleva parkki. Työvaatteet tarjoaa työnantaja ja ruokaakin saa kaikkiin työvuoroihin jos vaan on ajoissa asialla.

Joten mielestäni aika hyvällä mallilla on asiat, että pystyy työmatkat hyödyntämään treenaten. Ei selityksiä vaan oikeaa asennetta ja tahtoa 😊

Mutta millaista on tehdä vuorotyötä? Ja miten pystyy samalla treenaamaan tavoitteellisesti?
Iltavuoroon juosten. Hiki otsalla.
Mä olen valmistunut sairaanhoitajaksi toukokuussa 2002, joten takana on jo yli 16 vuoden työura. Noiden vuosien aikana on valvottu lukuisia öitä, myös kolmen äitiyslomani aikana, mutta silloin toki herätyksen jälkeen sai laittaa takaisin maate. On ollut aamuja kun ylös nouseminen on ollut ihan mahdoton ajatus, mutta niin vaan on noustu ja hommat hoidettu. Noiden vuosien aikana muistan nukkuneeni pommiin kolmasti ja sairaslomalla myös olen ollut kolmasti.

Jo opiskeluaikana löysin paikkani päivystyksestä, vaikka se ei aina niin helppoa ole ollut, mutta en osaa kuvitella työskenteleväni muuallakaan. Parasta työssä sairaanhoitajana päivystyksessä on saada hymy lapsipotilaalta, istua potilaan sängynlaidalla ja kuunnella, kanyloida onnistuneesti huono suoninen potilas, olla osa toimivaa traumatiimiä, saada tehdystä työstä kiitos ja pitää kiinni kuolevan kädestä hänen viimeisellä hengenvedollaan kun omaiset eivät ole ehtineet paikalle. En voi olla myöskään mainitsematta työkavereita, joiden kanssa tulee vietettyä enemmän aikaa kuin sukulaisten. Osan kanssa olemme hyvinkin läheisiä ja työtilanteissa pystyn luottamaan heistä jokaiseen. Olemme alamme ammattilaisia ja silti emme koskaan ole täysin valmiita.
Työn varjopuolia en lähde listaamaan, vaan on parempi takertua niihin positiivisiin. Oikeasti yksi positiivinen palaute kuittaa kaikki kymmenen asiatonta "sylkäisyä".
Suihkun jälkeen työvaatteet päälle ja hoitajan rooliin.
Julkisestihan päivitellään vuorotyön raskautta ja terveyshaittoja ja näistähän on tutkimuksia tehtykin. Me vuorotyöläiset taidamme kuolla tilastollisesti aikaisemmin. MUTTA, jos pidät fyysisestä ja henkisestä kunnostasi huolta ovat nuo eletyt vuodet terveellisempiä ja rikkaampia. Mieluummin hyvä elämä kuin pitkä elämä hinnalla millä hyvänsä. Omilla valinnoilla on suuri merkitys, itsestä vastuun ottaminen ja asioiden hyväksyminen. Mikä sopii toiselle, ei välttämättä sovi toiselle. Vuorotyöläisenä et voi elää säännöllistä elämää, eikä sun sisäinen kello mene sekaisin kun valtakunnassa käännetään kelloja talvi- tai kesäaikaan. Vuorotyöläisenä et pääse kaikkiin pippaloihin (tai kisoihin 😩), "lauantai-sauna" voi olla vaikka maanantai illalla ja saatat syödä lounaan klo.24.00. Vuorotyöläisenä saat kääntää kylkeä sängyssäsi tiistai aamulla muiden heräillessä töihin, käydä hammaslääkärissä keskellä arkipäivää ilman työtuntien menetystä tai paeta kodin hässäkästä jouluaattona töihin. Meillä töissä on aina joku ja enenevässä määrin myös kaupoissa ja huoltoasemilla, mikä ei mielestäni ole ihan järkevin suuntaus.
Työnkuvaan kuuluu paljon koneellakin naputtelemista.
Mä tykkään vuorotyöstä juuri tällä hetkellä ja se sopii meidän perheen elämään. Tarkkaa treeniohjelmaa ei mulla ole, vaan treenit muotoutuu fiiliksen ja mahdollisuuksien mukaan. Viikko kerrallaan meen eteenpäin ja mietin valmiiksi mitä missäkin kohdassa voisin tehdä. Pyrin monipuolisuuteen, vaihteleviin rytmityksiin  ja yritän muistaa myös pitää kevyempiä viikkoja, erityisesti silloin jos on tiukka työputki. Työvuorojani suunnittelen kisakalenteri vieressä, enkä voi välttää sitä että useammin kuin usein suoraa kisoista porhallan työvuoroon tai yövuoron jälkeen vedän suunnistuskenkiä silmät ristissä jalkaan. Joku varmasti antaisi olla, mutta mulla palaa sisällä vielä se valtava halu kisata ja kokea. Tämän on mun valintani.

Ja kyllä mäkin väsyn, valitettavasti. Onneksi oon ymmärtänyt hidastaakin ja se on tapahtunut napsauttamalla työtunteja pois. Koko tulevan syksyn teen taas osittaista, että ehdin pyörittää perheemme arkea ja harrastaa liikuntaa. Liikkuminen vain on mulle suuri intohimo ja ilman sitä mä varmaan masentuisin. Lenkillä akut latautuu, stressi vähenee ja mieli virkistyy 😊 Joten kyllä vuorotyö ja tavoitteellinen treenaaminen yhdessä onnistuu. Pitää vaan olla itselleen armollinen ja muistaa nukkua aina silloin kun se mahdollista on ja antaa sitten mennä kaikki muu aika.

Olit sitten vuorotyöläinen tai jotain muuta, haastan teidät kulkemaan vähintään yhden työvuoron viikossa kävellen, juosten, rullaluistellen tai pyöräillen. Onnistuisiko?

~Eija~

sunnuntai 24. kesäkuuta 2018

Legoja ja kotimetsä

Jukolan jälkeinen, mun viiden viikon mittaisen kesälomani viimeinen viikko oli pyhitetty lepoviikoksi. Onhan tässä kaksi kuukauttaa kisattu kahta viikonloppua lukuunottamatta joka viikko! Tekee hyvää niin pääkopalle kuin kropalle olla hetki jännittämättä. Oon niin kova jännittämään, että kisan starttia edeltävä olo on niin karsea ja toisaalta kuitenkin se kuuluu niin asiaan. Ja jännityksen määrä voi vaihdella eri kisoissa valtavasti. Eikä pieneltä jännitykseltä säästytty tälläkään viikolla, kun perheenä teimme kovasti odotetun reissun Tanskan Legolandiaan. Lasten jännitys on malttamattomuutta, "koska ollaan perillä" ja "eiiii, näin pitkä jono" -fiiliksiä. Itsellä, kokemattomalla lentokenttä liikkujalla ja tosi huonoa englantia puhuvalla, jännitys näkyy keskittyneenä katseena saapuvat ja lähtevät lennot -tauluissa ajatuksen välillä karatessa miettimään tuliko kaikki mukaan. Mutta kaikki siis meni hyvin ja reissu oli menestys 😅
Legolandia, Billund.
 Meillä oli Helsingistä suorat lennot Tanskan Billundiin, joka sijaitsee Etelä-Tanskassa Jyllannin niemimaalla. Billundissa legoja on joka puolella, ihan joka puolella ja niiden vuoksi sinne matkustetaankin. Lentokenttä oli sopivan kokoinen ja vaikka arvioimmekin alakanttiin majapaikkamme etäisyyden lentokentältä, oli etäisyydet silti inhimmilliset emmekä käyttäneet kohteessa kertaakaan autoa tai taksia. Käveltyä siis tulikin paljon, mutta hyvät kengät jalassa, sopiva vaatetus ja positiivinen mieli, niin eipä se ongelmaksi muodostunut.

Majoituimme Lalandiassa, erittäin viihtyisässä ja sopivan modernissa paritalossa. Joko naapuriasunnon asukkaat olivat harvoin samaan aikaan paikalla tai todella hiljaisia, sillä mitään hälyä ei sieltä kuulunut. Asunnossa oli 6 sänkyä (+pinnasänky jota meidän perhe ei enää tarvitse) kolmessa makuuhuoneessa, kylpyhuone ja poreallas sekä koko huoneiston pituinen tupakeittiö kaikkine varustuksineen. Lakanat ja pyyheliinat toimme omat. Ruokakaupasta ostimme aamu- ja iltapalavärkit ja muutoin kävimme kerran vuorokaudessa muualla syömässä. 
Legolandian Atlantis oli yksi lasten ehdoton suosikki paikka.
 No itse Legolandia...aivan mahtava paikka! Meidän 11, 8 ja 6 vuotiaat olivat juuri kohde yleisöä! Tekemistä ja näkemistä riitti kaikille, myös meille aikuisille. Jokainen löysi oman lempparijuttunsa ja niiden parissa vietettiin sitten enemmän aikaa. Välillä jalkaannuimme kahteen porukkaan, että jokainen ehti kokeilla ja ihailla oman kiinnostuksen kohdettaan. Monet suosittelevat olemaan Legolandiassa kaksi päivää, mutta me päädyimme yhteen. Ja seitsemän tunnin kävelemisen, laitteissa pyörimisen ja rakennelmien ihastelemisen jälkeen olimme tyytyväisiä ja väsyneitä. Ajankohtana kesäkuu oli aivan loistava, sillä jonoja ei ollut lähes nimeksikään ja keli oli just passeli, alle 20 astetta lämmintä vaikkakin oli melko kova tuuli.
Legoista oli rakennettu vaikka mitä esim nuo kirahvit.
Legolandia päivän jälkeen vesileikimme lähemmes 5 tuntia Lalandiassa olevassa kylpylässä, Aquadomessa, joka kuului asunnon hintaan. Hieno paikka sekin! Isossa altaassa aaltoja kunnon meri henkeen, huimia vesiliukumäkiä, vesiratoja ja porealtaita. Löytyi sieltä saunakin, jossa kävimme välillä lämmittelemässä.

Yhden rauhallisen 5 kilometrin juoksulenkin kävin Lalandian mökkikylän ympäri juoksemassa, ihan kokeilemassa miltä jaloissa tuntuu jukolan viikonlopun jälkeen. No eihän se kevyttä ollut ja erityisesti oikea jalka oli kuin puupölkky. Jumissa on paikat ja katsotaan nyt helpottaako normi liikkumisella ja huoltamisella vai marssinko hierottavaksi. Nyt olisi kyllä sopiva tauko kisoista, niin voisi antaa runnoa kunnolla lihaskireydet auki, vaikka kipeää se tekee. 

Sopivasti Suomeen palasimme perinteiseen juhannuskeliin - vettä satoi ja lämpöasteita nippa nappa 10. No ei se meitä haitannut, sillä parasta reissussa on kotiin paluu 😊 Pyykkikone pyörimään, sauna lämpöiseksi, uimaan ja grillailua. On se oma koti aina paras paikka!
Sateen jälkeen paistaa aurinko.
Eilen, kun sadettakaan ei enää ollut luvattu, halusin lähteä pienelle lenkille metsään. Poljin naapuri kylän koululle, pyörä parkkiin ja lukkoon ja Ilkanpolun patikkareittiä juoksemaan. Metsä oli kostea muutaman päivän sateen jäljiltä, linnut lauloivat ja oli niin ihanan rauhallista. Asiaan kuuluvasti sain kengät kasteltua, pari kertaa löin varpaani kunnolla kiveen tai puun juurakkoon mutta pystyssä pysyin. Hirven jätöksien kasoja oli muutamat ja mietin mistähän puskasta mua tarkkaillaan. Pelottanut ei, miksi pelottaisi. 
Ilkanpolulla.
Metsän hiljaisuus on niin ihanaa. Pitkospuut, märät suot, kapean polun yli painuvat puun oksat, pusikosta lentoon lehahtavat linnut ja solisevat purot. Ilkanpolku on tästä kohtaa melko tasaista ja helppokulkuista, hyvää fiilistely ja kevyttä lenkkipolkua. Ei taaskaan olisi tehnyt mieli lopettaa, niin hyvä fiilis taas tuli. Jospa tänään uudestaan.
Lenkin jälkeen huippu fiilis!
~Eija~

tiistai 19. kesäkuuta 2018

Suppa-Jukola

Lahti-Hollolan Venlojen (41. kerta) ja Jukolan (70. kerta) viestit tarjosivat taas ihan parasta, mikä tarkoittaa hyviä ohjeita ja opasteita joihin pystyi tutustumaan jo etukäteen kotisohvalta, toimiva kilpailukeskus ja tilaa suurelle ihmis määrälle, huippu suunnistus radat ja maastot sekä mahtava tunnelma. Itselle tärkeää on myös olla samanhenkisten, vaikkakin hyvin erilaistenkin ihmisten seurassa, samalla viivalla maailman huippusuunnistajien ja ensikertalaisten kanssa. En tullut pettymään.
Jukolan pääportti
Lauantai aamulla klo.07 lähti yhteiskuljetus Lapualta. Omalla autollakin kisapaikalle olisi ollut suhteellisen helppo ajella, mutta koen bussikyydityksen vaivattomammaksi, varsinkin kun olin yksin liikeenteessä. Ja vaikka menomatka pirteänä olisi ollut ihan jees, olisi kotiin päin ajeleminen ollut suuri riski. Sillä mä olin menossa nauttimaan suunnistamisesta ja jukolan yöstä koko rahalla 😏

Vuonna 1987, kun samalla alueella järjestettiin viimeksi Jukola, en siellä suunnistamassa vielä ollut (vaikka harrastukseen hurahtanut jo olinkin). Silloin metsästä hyväksytyllä suorituksella maaliin asti pääsi 989 joukkuetta, kun tänä vuonna sen teki 1644 joukkuetta. Keskeyttäneitä ja hylättyjä joukkueita oli kymmeniä. 
Vuonna 1987 oli pihtileimasimet käytössä.
Bussilla pääsimme ihan leiriytymisalueen viereen, toki ei oman seurani vaan lapualaisten. Tomuisen kilpailukeskuksessa, tuulisuojateltta alueelta löytyi numerolapot ja oman seuran porukkaa. Siitä jatkoin vielä toiselle puolen kilpailukeskusta pystyttämään telttaani monien satojen kaltaistensa joukkoon. Alustana oli puolukka ja mustikka mättäitä mäntymetsässä. Potkin muutaman kävyn ja oksan sivuun ja seuraavan vuorokauden huoltopisteeni oli valmis. Oli valtavan kuuma, mutta onneksi puut varjostivat teltta-aluetta.
Jukolan telttakylää
Venlojen viestin lähtö oli klo.14. Vaikka lähtö baanaa K-rastille oli kasteltu, pölisevän tomun määrä oli valtava. Heti lähdön jälkeen ehdin yleisörastille kannustamaan seuramme aloittajia. Tänä vuonna saimme kaksi joukkuetta kokoon, toivottavasti ensi vuonna taas kolme. Hienosti aloittivat ja sitten mäkin lähdin teltalle vaihtamaan vaatteita. Joukkueeni toisen osuuden viejän väliaikoja ei online-tuloksissa näkynyt ja meillä heräsi pelko että jotain on tapahtunut. Lopulta kun lähdöstä oli tunti kulunut, lähdin kysymään ensiavusta ettei siellä tiedetä mitään. Ei tiedetty ja päätin seuraavaksi mennä lurkkimaan onko kolmannen osuuden suunnistaja vielä odottelemassa, kunnes Mervi huikkasi varjosta. Kaikki oli ok ja kolmannen osuuden viejä oli jo metsässä. Helpotus oli suuri. Emitin kanssa oli ollut jotain Mervistä johtumatonta ongelmaa. 
Venlojen lähtö.
Elisa tuli hyvin ja mä pääsin sijalta 529 ankkuriosuudelleni. Olin jo kuullut, että peloteltu suppa-maasto ei ole niin paha ja ajattelin että mennään silti tarkasti suunnistaen. Porukkaa oli paljon metsässä ja uria oli syntynyt jo paljon. Kartta ja maasto oli hyvin luettavissa alku pätkällä ja suunnistus lähti hyvin kulkemaan. Pian kuitenkin päästiin koukeroisemmalle alueelle ja siinä saikin olla tarkkana. Vauhti hidastui ja letkoja syntyi. Juoksuhaluja olisi ollut, mutta pidin käsijarrua päällä, etten vaan pummaisi. Varmuuden vuoksi tein yhden isohkon polkukierronkin kuin että olisin pitkän välin yrittänyt lukea koko ajan käyriä. Polkujolkottelut on aina lepoa päälle. Parille rastille pientä epäröintiä tuli ja toiseksi viimeiselle rastille mentäessä sekosin poluissa. Loppu suoran painelin napsien pari selkää ja lopullinen sijoitus 396. Ei aivan sitä mitä olin tavoitteeksi asettanut, mutta tyytyväinen olen että alle 400 päästiin 😊 Kaikkiaan 1518 venlojen joukkuetta pääsi hyväksytysti maaliin. Venlojen ankkuriosuus oli 7,9 kilometriä ja mun omalla gbs:llä matkaa kertyi 8,7km. Aikaa kului 1 tuntia ja 10 minuuttia.
Venlojen ankkuriosuudelta maalissa.
Pesulla tuli ihanan lämmintä vettä (ei ole ihan päivänselvä asia suunnistuskisoissa). Saunaan tai paljuun en mennyt, sillä enemmänkin mielessä oli ruoka. Söin kunnolla, omia eväitäni jotka olivat pysyneet kylminä kotoa pakatun kylmäkallen kanssa ja jatkoin veden juomista. Vesipisteitä oli näppärän lähellä ja se oli ihanan kylmää. Lähdin tapaamaan Tour De Jukola-joukkuetta, jonka 3.osuuden olin luvannut suunnistaa. Kaikka joukkueen jäsenet olivat mulle entuudestaan tuntemattomia. Mukavaa porukkaa oli ja hyvällä asenteella kaikki olivat matkassa.

Lähdin jo hakemaan hyviä paikkoja Jukolan viestin lähtöä katsomaan, tuntia ennen h-hetkeä. Satuin näkemään Minna Kaupin, joka on Suomen menestynein suunnistaja ja valittiin vuoden urheilijaksi vuonna 2010. Muutama sananen vaihdettiin viikonlopusta ja napattiinpa yhteiskuvakin 😊 Olipa valtavan iloinen ja positiivinen persoona.
Mä ja Minna Kauppi

Aurinko laskee kisakeskuksessa.
Aurinko laski pikku hiljaa ja ilma alkoi viilenemään. Porukkaa alkoi kertymään aitojen reunoille odottamaan klo.23 tapahtuvaa Jukolan lähtöä. Se on aina tunnelmallinen hetki. Viime vuonna itsekin olin tuossa joukossa. Tanner tömisten valonauha katosi metsään. Mä treffasin isoveljeni ja hänen vaimonsa ja sitten hiippailin telttaan tarkoituksena yrittää hetken nukkua...
Jukolan lähtö.
Seurailin hieman hermostuksissani jukola joukkueiden menoa, joissa olin luvannut suunnistaa., harrasteporukan 3. osuus ja suunnistusseurani kakkos joukkueen 6.osuus. Ei mulle ollut tullut aikaisemmin mieleenkään, etten ehtisi molempia hoitaa, kunnes Mervi aikaisemmin viikolla heitti mahdollisuuden että voi mennä tiukillekin. Seurani aloittaja aloitti hyvin ja harrasteporukan aloittajalla meni melkein tunti pitempään. Todella alkoi hermostuttamaan. Päivällä olin Elisan kanssa sopinut, että jos alkaa näyttää että mulla menee tiukille, Elisa nappaa 6. osuuden numeron mun teltasta ja lähtee heittämään lenkin. Tämä hiukan helpotti oloa.

Kun Tour de Jukolan joukkueen kakkonen oli ollut melkein tunnin metsässä, nousin ylös. Laitoin jo lampun päähäni, mutta ulkona oli todella valoisaa. Otin lampun pois ja päätin lähteä ilman sitä metsään. Vaihtoalueelle mentäessä laskeskelin kuinka monella on lamppu ja kuinka monella ei - suurinpiirtein 1/4 ei ollut lamppua. Päätin pärjätä ilman. Oli lämmin kesäyö ja vähän yli klo.03 pääsin osuudelleni. Samaa juntua kuin venlojen viestissä lähdin kohti ykköstä ja homma lähti pyörimään. Yllättävän rauhassa sai mennä, enkä pahemmin vilkuillut toisten osuusnumeroita vaan tein omaa työtäni. Jotkut pitävät pahana ja jopa omaa suoritusta häiritsevänä joidenkin jatkuvan rastikoodien kyselyn. Itseä se ei haittaa yhtään, vaan oikeastaan siinä sivussa on kiva kuulla onko jollain toisella sama rasti. Saa itselle varmuuden, että oikeassa suunnassa ollaan. Pari epäröintiä rastille osumisessa oli, mutta ei pahoja. Kauneinta oli kun aurinko nousi ja lähes sokaisi yhdellä tiekierrolla. Oli valtavan lämmin, käki kukkui, tomu pöllysi ja ympärillä oli hyvällä fiiliksellä muitakin menijöitä. Suppia tuli ja meni, tiheikköjä ja hakkuuaukkoja. Kartanluku sujui, vaikka tiedän että juuri siinä mulla olisi paljon parannettavaa. On se käsittämätöntä missä vauhdissa nuo huiput lukee karttaa ja maastoa!
Yö oli valoisa ja tunnelmallinen.
12,8 kilometriä keskellä yötä, oman gbs:n mukaan matkaa kertyi 15,6km. Aikaa kului 1 tunti ja 52 minuuttia. Oma tavoite oli alle 2 tuntia ja siinä onnistuin loistavasti. Maaliin tullessa fiilis oli mahtava. Naama harmaana tomusta hölkkäilin teltalle heti katsomaan missä vaiheessa seuran kakkos joukkue menee. Olin valmistautunut nopeaan vaatteiden vaihtoon, tankkaukseen ja tarvittaessa heti lähtemään takaisin vaihtoalueelle. Osaltaan olin helpottunut että joukkue oli vasta nelos osuudella. Toisaalta kroppa veti tehot ihan alas. Vaihdoin kuivat vaatteet ja aloin syömään. Tuli hirveän kylmä, tärisin aivan ja siksi käperryin makuupussiin. Vilkuilin jatkuvasti tilannetta ja laskeskelin voinko yrittää nukkua. Ei, siihen ei olisi aikaa. 
Jukolan 3. osuudelta maalissa.
Kello lähestyi aamu seitsemää ja oli aika kuoriutua lämpöisestä makuupussista. Rehellisesti sanottuna tässä kohtaa ei olisi huvittanut yhtään. Olin ihan tööt eikä tehnyt mieli syödä enää mitään. Ulkona aurinko oli jo kunnolla noussut ja ilma oli lämmennyt yöstä. Kävin vessassa ja lähdin kävelemään vaihtoalueelle. Aidan reunalla seisoskelin ja odottelin Severiä. Olo oli todella surkea ja vatsa oli kummallinen. Noin klo.07.45 pääsin metsään. Jo K-rastille juostessa tunsin kuinka veto oli ihan poissa. Tutuksi käynyttä baanaa kohti ykkös rastia, joka toki jokaisella kerralla oli eri rasti.

Nyt löntystely vanhempienkin pihkaniskojen perässä riitti mulle. Ei tehnyt mieli lähteä kaasuttelemaan ohi, kun ei vaan jaksanut. Vatsa ei ollut oma itsensä. Itselle poikkeuksellisesti pysähtelin useammallakin juomarastilla juomaan vettä ja urheilujuomaa. Ei se varsinaisesti vatsaa normalisoinut mutta ei pahentanutkaan. Rastit kutoselta kymppiin oli lyhyitä, mutta koin ne vaikeiksi. En pummannut, mutta menin hitaasti. Uria tuli ja meni joka suuntaan, joten niistä ei ollut yhtään apua. Rastiväli kerrallaan reitin selvitin ja maaliin tulin lopen uupuneena. Maalikontista piti ottaa tukea, sen verran heitti päässä ja kävely takaisin teltalle oli väsynyttä. 10,8 kilometrin matkaan meni aikaa 1 tunti ja 50 minuuttia, oman gbs:n mukaan matkaa kertyi 13,43 km. Kuiviksi menneet suunnistuskengät olivat tehneet molempiin kantapäihin rakot ja yhdessä varpaassakin oli. Olisi pitänyt kastella ne yöllä kunnolla. Ainuttakaan kosteaa suota kun en metsässä kohdannut.
Jukolan 6. osuudelta maalissa.
Otin pitkät suihkut, mutta jätin saunan taas väliin. Istuin kauan aikaa auringossa kuivatellen itseäni. Join vettä, sillä jano oli valtava. Ruokaa ei tehnyt mieli, joten pakotin itseni syömään eväitäni loppuun. Tavaroiden ja teltan pakkaaminen oli työlästä. Välillä piti istua kun niin huippasi. Puhti oli ihan poissa. Kannoin kaikki kantamukseni taas toiselle puolelle kilpailukeskusta. Matkalla näin isoveljeni, joka tuli ankkuriosuudelta hyvillä fiiliksillä maaliin. Odottelin bussia toista tuntia varjossa, silmät kiinni. Äitikin siinä soitti. Lopulta bussissa silmät kiinni ja huonossa asennossa torkkumista kohti kotia.
Rasteja supissa ja tiheikössä.
Koko sunnuntai päivän olin ihan poikki. Yli kymmenen tunnin yöunet kirkasti ajatusta, mutta mitään erikoista en jaksanut tehdä. Kolmea karttaa tutkiessani, en ihan varma ole joka rastivälistä kuinka olen mennyt. Vaikea siis piirtää kunnolla reittiä. Linnuntietä 31,5 kilometriä ja todellisuudessa 37,7 kilometriä suunnistamista ja aikaa tähän meni yhteensä 4 tuntia ja 52 minuuttia. Nyt annan itselleni hiukan lepoa, viimeinen kesäloma viikkokin tässä pyörähti käyntiin.

Ensi vuotta taas odotellessa, kuinkahan monta osuutta silloin...

~Eija~

perjantai 15. kesäkuuta 2018

"Herkistelyä" Venlojen ja jukolanviesti viikolla

Viime viikonlopun pyöräsuunnistus vetojen jälkeen oli mukava laskeutua taas kotihommiin ja lasten kanssa touhaamiseen. Olisi hiukan rauhoituttava, sillä viikonloppuna olisi kesän yksi kohokohta, kun on Venlojen ja Jukolanviestit. Maanantaina tein lasten kanssa pitkän pyörälenkin, reilu 30 kilometriä. Sopivasti pysähdyksiä, juotavaa ja syötävää sekä mukavaa yhdessä tekemistä, niin 6 vuotiaskin jaksoi hienosti koko matkan. Keli oli aivan mahtavan lämmin, mutta ei kuitenkaan tukahduttavan kuuma. Mulle lenkki oli palauttavan kevyttä. Lapset uskalsivat uimaankin, mutta mä vilvoittelin vain varpaita.
Lapset 💗

Tyttären varpaat hiekassa.

Näkökulmia putarhasta.
Vähän viileämmässä kelissä tiistaina tein juoksulenkin ja keskiviikkona pitkän reippaan, lähes 13 kilometriä Niinan kanssa sauvakävellen. Harvemmin tulee kävelylenkkejä tehtyä ja lenkin alkuun jalanpohjat väsyivätkin. Hyvä lenkki oli, vaikka lopussa huomasin mun kännykän pudonneen vyöremmistä! Koskaan ei ole avaimet, pienet juomapullot saatikka isohko kännykkä remmistä pudonnut. Pieni paniikki meinasi iskeä päälle, kun ei sitä löytynyt kuvan otto paikalta, jossa juoksimme alamäen, eikä moneen kilometriin kun luvatta ajoimme autolla purtsilla (ketään lenkkeilijää ei onneksi tullut vastaan!). Lopulta löytyi lenkkimme loppu päästä, noin kaksi kilometriä ennen pysähdystämme. Joku ystävällinen ihminen oli sen laittanut valotolppaa vasten ja sen näki siitä kyllä sitten kaukaa. Olin todella helpottanut 😌
Lenkki maisemia.
Tuon tapahtuneen jälkeen olen viikon muilla lenkeillä tarkasti laittanut kännykän remmiin ja tiuhaan varmistanut että se on mukana. Torstaina nimittäin lähdin taas Cyclin yhteislenkille ja tietysti rauhallisen porukan mukaan. Taas kierreltiin Seinäjoen ja Ilmajoen metsissä 23 kilometriä ja lisäksi siirtymät kuljin pyörällä, joten kilometrejä polkien kertyi 56. Jaksoin tosi hyvin ja soratie osuuksilla otin kunnon vauhdit. 
Maastolenkillä.
Tänään perjantaina on ollut pakko ottaa rauhallisemmin, sillä sauvakävelylenkki tuntuu edelleen pakaroissa ja pyöräilyn tärinä ja sarvista puristaminen aiheutti mulle vasemman käden puutumisen tunteen. Inhottava tuo käsi, kun koko ajan nipistelee. Toimintakyky on normaali. 

Akkuja pitäisi nyt ladata ja ens yö pitäisi saada nukkua kunnolla. Tänä vuonna Venlojen ja Jukolanviestit suunnistetaan Lahti-Hollolassa, jossa on luvassa etelä-pohjalaiselle outoa suppamaastoa, eli kuoppia kuoppien perään. En ole päässyt harjoittelemaan tyyppi maastossa, joten valmistavat harjoitukset on pitänyt tehdä pääkopassa. 

Yksin ei tarvitse metsässä taivaltaa, vaan viestiosuuksia on 19773, joista mä olen luvannut hoitaa kolme 😀 Venloissa ankkuriosuus ~8km, Jukolassa 3. osuus 12,8km ja 6.osuus 10,8km. Linnuntietä siis 31,5km suunnistettavaa, todellisuudessa kilometrejä kertyy jonkin verran enemmän, riippuen kuinka paljon kiertoa tulee. Venlojen lähtö on klo.14 ja Jukolan klo.23. Venlojen ankkuriosuudelle pääsen lähtemään oman arvioni mukaan puoli kuuteen mennessä. Jukolan 3. osuudelle ehkä yöllä kolmen tietämissä ja 6. osuudelle aamun valjetessa, toivottavasti ennen yhteislähtöä sunnuntaina klo.9.20. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä ei siis nukuta.
Akut täyteen.
Pakkailut ovat hyvällä mallilla, fiilikset on odottavat ja suunnitelmat on selvät. Jos itse et paikalle pääse, lähettää Yle tunnelmia suorana lähetyksenä. Online tuloksiin pääset tuosta. Pitäkää peukkuja 👍

~Eija~

sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Pitkää matkaa suunnistaen pyörällä

Tänään taas heti aamutuimaan kotona nautin aamupalan, kasasin tavarat autoon ja aurinkolasit silmillä lähdin kohti Pinsiötä Hämeenkyröön. Taas oli luvassa pyöräsuunnistusta ja jaossa Suomen mestaruus titteleitä. Olo oli paljon rauhallisempi kuin eilen, vaikka varmaan koskaan en pääse eroon jännittämisestäni. Nyt sentään tiesin jo jotain, enkä aavistakkaan kuinka paljon vielä en tiedäkään pyöräsuunnistuksesta. Eilis illalla gbs-viivoja katsellessa kuitenkin hoksasin, että ei ne mun kaikki reitinvalinat ihan pöhköjä olleet ja tämä antoi valtavasti itseluottamusta. Hätäilyt vaan pois.
Kukkuu, täälä hiekkamontulla taas!
Luvassa siis oli eilisen sprinttimatkan vastakohta, pitkät matkat. Naisten 35 sarjassa se tarkoitti linnuntietä 12,9 kilometriä ja optimireittiä 16,2 kilometriä. Kuumat sarjat, eli miesten ja naisten pääsarjat sekä kakskymppiset lähtivät onneksi ennen meitä, joten tiesin etten tulisi olemaan niinkään toisten jaloissa..tais siis pyöränrenkaissa 😆. Ohjeet ovat niin, että kohdatessa mennään oikeaa reunaa, takaa annetaan tietä nopeammille ja risteyksissä tulee noudattaa erityistä varovaisuutta yhteentörmäyksiä välttäen. Tänään kuitenkin kolaroin yhden ikänaisen kanssa heti alkumatkasta. Mentiin rauhallista vauhtia, minä perässä ja nainen edessä ja odotin leveämmän polun pian alkavan ja sitten pääsisin edelle. Loivassa alamäessä vilkaisin karttaa ja sitten kolahti. Nainen mun edessä oli yhtäkkiä jarruttanut ja pysähtynyt enkä mä ehtinyt reagoida mitenkään. Onneksi kummallekaan ei käynyt kuinkaan. Pyytelimme anteeksi ja molempien matka jatkui.
Ensimmäinen kartan vaihto, rastit 5-10.
Kartan vaihtoja oli tänään kolme ja otin ne rauhallisesti varmistaen että lähden oikeaan suuntaan. 5-10 rastien kartta oli haasteellinen kun reitti oli pienellä alueella ja se meni ristiin. Piti pysähdellä ja koko ajan hoin rastia jolle olen menossa etten vaan mene sekaisin. Aivan hyvin se sitten menikin ja oli helpotus kun seuraavien karttojen reitit olivat selkeämmät.
Viimeinen kartta ennen maalia.
Tänään tiesin mitkä ovat kiellettyjä alueita ja tiesin, ettei lyhin reitti välttämättä ole se nopein. Kapea harju takasi pohkeita hapottavia nousuja ja huimia laskuja, joita en todellakaan uskaltanut laskea alas pyörän päällä. Leveät, hyväpohjaiset ulkoilu-urat antoivat hyvän selkärangan reiteille ja niillä sai yrittää kiihdytellä. Kaatunut en kertaakaan, mutta yhtä puuta halailin saaden pienet naarmut käteen. Eikä pyöräkään hajonnut, kettingit eivät lähteneet irti ja jarrut pitivät. 

Tykkäsin. Tänään pääsin jo tekemisen meininkiin ja vaikka voittajalle hävisin taas 10 minuuttia, ajattelen sen VAIN 10 minuuttia. Jaksoin omalla vauhdillani loppuun asti ja jos kaksi väärän polun valitsemista ja niiltä kääntymistä takaisin sekä viimeiselle rastille reitinvalintaani en olisi vaihtanut, olisi ajastani 2 minuuttia pois. Loput minuutit häviän ehdottomasti hitaassa kartan luvussa, mutta sitä harjoitellaan tästä eteenpäin.
Tyytyväisenä maalissa.
Kiitän järjestäjiä haastavista ja hyvistä reiteistä, ensikertalaiselle selkeistä opasteista ja järjestelyistä sekä kanssa suunnistajia loistavasta tunnelmasta. Taitaa tuo pyörä lähteä mukaan joku toinenkin kerta 😊

~Eija~

lauantai 9. kesäkuuta 2018

Ummikkona SM-kisoissa

Ehkä ei ole järkevintä aloittaa uuden lajin kisaamista ihan Suomen mestaruuskisoissa, mutta niin mulle nyt vaan kävi 😆 Mutta kun mua pyöräsuunnistukseen ja niiden SM-kisoihin jo viime vuoden puolella houkuteltiin, niin kyllähän se ajatus heti jäi kytemään. Innostun niin helposti ja miksi en voisi mennä. Toisaalta maastopyöräilyä olen harrastanut aika vähän ja kartta pyörän mukana vielä vähemmän. Mutta mullahan on loma ja sopivasti ohjelmasta vapaa viikonloppu, joten edelleen; miksi ei 😏 Joten pitkällisen juupas eipäs-tuumailun jälkeen toukokuussa tilasin itselleni EmiTagin (leimauskortti) ja laitoin ilmoittautumisen sisään.
Mun Trek.
Tänään aamulla pakkasin autoon maastopyöräni, jonka edellis päivänä omien kehnojen taitojeni mukaan pesin ja puunasin ja "huolsin" (siis öljysin ketjut). Moneen kertaan tarkistin, että mukana ovat kypärä (pakollinen), karttateline (oli unohtua!) ja EmiTag (muistuttelin itselleni että pitää tarkistaa toimiiko se). En tiennyt mitä vaatetta kuuluu kisassa laittaa päälle, joten heitin reppuun useammankin vaihtoehdon.Vielä juotavaa ja syötävää ajomatkalle, heipat kotiin jääville ja menoksi.

Pitkän, vajaan kahden tunnin ajomatkan aikana ehti ajatella kaikenlaista. Pidin itseäni ihan hulluna ja teki mieli kääntyä takaisin kotiin, mutta enhän mä nyt sellaista tekisi. Jännitti niin, että mun oli kylmä ja kuuma, enkä meinannut jaksaa seurata muuta liikennettä aiheuttaen sen, että välillä vauhti hiljeni mateluksi ja kohta taas kaasuttelin liian lujaa. Vähän väliä vilkuilin takapenkille, että tuliko se karttateline varmasti mukaan (oli se!). Pääsin onnellisesti perille, Yltä ja alta tilataideteoksen luo Hämeenkyröön (ko teosta en kyllä muistanut bongata...).
Karttateline tsek. EmiTag tsek.
Auto parkkiin, aitauksessa haukkuvan koiran viereen. Se kaipasi rapsutusta ja haukku lakkasi kun sanoimme moikat. Tuli mieleen omat lapset, jotka olisivat olleet niin onnessaan tuosta suloisesta koissusta 😊 En tiennyt mitä nyt pitää tehdä, joten matkin muita ja nappasin pyörän autosta. Ruuvailin karttatelineen paikoilleen (en ollut siis unohtanut sitä kotiin, jes!), kypärä sarveen, tarkistin EmiTagin olemassa olon, heitin repun selkään ja lähdin seuraamaan muita kohti kilpailukeskusta. Samassa kilpailukeskuksessa käytiin myös Grano Games perinteiset suunnistuskisat, joten porukkaa laajalla hiekkamontulla oli ihan kivasti. Tutut pistivät merkille mut pyörän kanssa ja täten lajivalikoimani laajenemisen. Joo, ihan vaan kokeilemassa, en mä itsekään tiedä miksi mä oon täälä. 

Etukäteen olin miettinyt miten numerolappo kiinnitetään pyörään ja vaikka ohjeissa luki, että kiinnitystarvikkeet saa numeroa noutaessa, oli mulla repussa maalarinteippirulla. Olisin sitten vaikka teipannut kiinni jos ei muutoin. No toisten esimerkkiä seuraten askartelin numerolapon kolmella nippusiteellä nätisti pyörän eteen jarrujen vaijerien varaan. Niin ja numeroita oli jakamassa Venla Harju, Suomen yksi huippusuunnistajista.

Sitten piti päättää vaatetus. Pyöräilyhousuja näkyi kaikilla tosi kilpailijoilla, mutta onneksi joukossa vilahti perus trikoo porukkaakin. Tosi kilpailijoilla oli myös lukkopolkimet, joita mulla ei varmaan koskaan tule olemaan, ainakaan maastossa, mutta päätin etten häpeile tämän asian vuoksi amatöörimäisyyttäni. Joten pitkät mustat trikoot päälle, musta pitkähihainen paita ja luotto polkujuoksukengät jalkaan. Lähdin todella ajoissa lähtöpaikalle, koska jotain halusin tehdä ja keskellä hiekkkuoppaa olo tuntui hölmöltä. Onneksi lähtöön oli useampi kilometri, niin sai mukavan lämmön kroppaan. Kyllähän se lämpö ehti hälvetä lähtöpaikalla omaa vuoroa odotellessa, mutta hyvä ajatus kuitenkin. 
Mitähän mielessä liikkuu..?

Nimellä huudettiin ekalle viivalle. Toisella viivalla näki kartan, mutta en siinä minuutin aikana ehtinyt löytää kohtaa missä juuri nyt olimme. Kolmannella viivalla sai kartan ja sitä ehti minuutin verran tutkailla, kunnes sai luvan lähteä polkemaan.

Pääsin hyvään vauhtiin, niin hyvään että poljin polun ohi josta olisi pitänyt kääntyä. Voi hitsi! Rasti kuitenkin näkyi, joten varvikon läpi ja rastille. Täyskäännös ja kohti kakkosta. Matkalla mietin, että vilkkuikohan EmitTag rastilla, tuleekohan mulle heti hylsy 😑 Kakkos rasti löytyi ok:sti ja kolmoselle mentäessä kartalla polkujen risteyksessä oli punainen viiva. Jaaha, siis kielletty alueko, tuostako ei saa mennä, no sitten kierretään. Ihmettelin seuraavalla rastilla, miten yksi suunnistaja jo lähti rastilta, vaikka ei ollut mun ohi mennyt. Hmm... Kutoselle mentäessä näin parin rämpivän läpi metsän, mutta mä lähdin kiertämään polun kautta. Ja seiskalla tuli kartan vaihto.

Lähdin polkemaan täyttä höyryä tietä pitkin, kunnes ihmettelin, ettei kartta ihan vastaa maastoa. Pysähdyin, käännyin, pysähdyin, kaivoin edellisen kartan ja silmäilin mille tielle lähdin. Voi hitsi, lähdinkin väärään suuntaan, mutta sitäkin kautta pääsee, tulee vaan julmettu kaarros. Poljin ihan henki hapatuksissa ja sätin huolimattomuuttani. Seuraavat löytyi ihan ok, kunnes 10 rastilta lähdin 11 rastille ja taas edessä oli nuo punaiset viivat 😮 (kuva alla). Miten ihmeessä tuonne rastille pääsee?!? Poljin silti sinne ja pysähdyin silmäilemään jälkiä. Takaa tuli mies polkien ja se kurvasi tuosta noin vaan kivien välistä. Kysyin, että siitäkö saa mennä ja mies huikkasi että kyllä. Seurasin sitten häntä. Olin hiukan ihmeissäni...

Maalissa kelloon vilkaisu osoitti, että aikaa meni aivan liian kauan. Naisten 35 sarjassa matkan pituus linnuntietä oli 4,8 kilometriä ja optimireittiä 6,2 kilometriä. Mun aika oli 37 min. Voittaja polki alle puoleen tuntiin, nostan hattua 🎩
10 ja 11 rastiväli.
Lopulta kuulin, että nuo punaiset viivat eivät ole kiellettyä ylittää, vaan ne tarkoittavat jotain hidastetta polulla, esimerkiksi kaatunut puu tai kuten tuossa 11 rastilla isot kivet. Turhaa siis kiertelin... Ja lopulta tuo kartan vaihdossa "väärälle" tielle lähteminen ei välttämättä ollutkaan niin paha ratkaisu, vaan gbs-seurannassa olleista aika moni valitsi tuon saman reitin.

No voiko muunlaista toimintaa ummikolta odottaakaan - no ei voi! Pyöräsuunnistuksen säännöistä ei vaan kaikki asiat ole vielä jääneet alitajuntaan. Mutta opinpa taas monta juttua oikein näin SM-kisoissa ja huomenna näillä eväillä pitkän matkan kimppuun 😊

~Eija~